tiistai 17. huhtikuuta 2018

Vain Heidi


Lokerot. Ei enää!

Itseni survominen tietynlaisiin lokeroihin ja identiteettini määrittäminen niiden kautta on suurimman osan elämästäni tuonut jonkinlaista suurempaakin turvaa. Olen aina tykännyt valtavasti siitä, että olen saanut määrittää itseäni tietyillä sanoilla ja siten istuttaa itseni turvallisesti istumaan jälleen yhteen lokeroon. Ehkä se on ollut osittain valheellistakin, sitä itse ymmärtämättä. Että ehkä sitä on väkisin koittanut tarttua kaikenlaiseen, mistä on vain otteen saanut ja on voinut todeta, että minä olen nyt tällainen koska tämä sopii ja tuntuu hyvältä olla tietynlainen. Se on tuonut pakollista selkeyttä omaan sisäiseen sekasotkuun. On tavallaan ollut jokin ulkopuolinen lähde, mikä on kertonut millainen pitää olla. Tokihan sellainen tuo turvaa, kun on ollut selkeitä sääntöjä mitä noudattaa, vaikka ne säännöt olisikin itse alitajuisesti asetetut. Ilman niitä olisi ollut täysin tuuliajolla.

Ehkä nyt, kun olen ymmärtänyt miten identiteettini rakentuu ja etenkin miten se ei rakennu, olen saattanut aivan viimeistään luopua kaikenlaisista määritteistä ja lokeroista. Enää ei ole pakko olla tältä(kään) osin niin kuin suurin osa ihmisistä. Minun ei tarvitse ruoskia itseäni keksimään ja löytämään itseäni, kun tiedän sen muuttuvan kuitenkin monesti ja aina. Se on lohduttavaa ja on ollut kovin helpottavaa päästää irti niistä kaikista määritteistä, joilla on itseään aina ennen kuvannut. Olen kokenut pitkään ne myös jollain lailla rajoittavina, ikäänkuin en saisi poiketa niistä, koska olen joskus sanonut olevani tietynlainen. Joskus liian kovaa maailmalle huutanut, että tämä kuvaa minua täydellisesti tai tämä tässä on minun arvomaailmani, ja vaikka olisin siitä osittain tai kokonaan joskus päästänyt irti, en ole uskaltanut astua sieltä lokerosta siltikään kokonaan pois. Koska se merkitsisi etenkin itselle sen myöntämistä, että en ole sittenkään se, joka jälleen kerran luulin olevani. Etenkin arvo- ja moraalisissa kysymyksissä tämä on välillä erityisen vaikea itselle myöntää.

Mutta nyt yritän olla itselleni armollisempi. Ja se tarkoittaa suurelta osalta sitä(kin), että päästän irti niistä lokeroista, joihin olen itseni puoliväkisin tai muutoin innostukseni voimalla sullonut, kun silloin joskus ennen se kaikki on tuntunut ehkä pelkästään oikealta. Todellisuus kohdallani on kuitenkin se, että muutan mieltäni usein jopa valtavan suurissa asioissa. Tai ei se ole edes mielen muuttamista - asiat vain lakkaavat olemasta tai ryhtyvät olemaan, samalla kun katson itse ikäänkuin sivusta, että ai nyt tämä meneekin näin. Ja sen sijaan, että asettaisin itseni asioiden ja itseni muuttuessa jälleen uudenlaiseen lokeroon kuten olen aiemmin tehnyt, päätin luopua niistä kokonaan. Koska nykyisin niiden olemassaolo enemmänkin ahdistaa kuin toisi turvaa.

Ja nyt sanonkin, että:

se, että aloin yli kymmenen vuoden tauon jälkeen juomaan alkoholia uudelleen, ei tarkoittanut siirtymistä absolutismi-lokerosta johonkin toiseen lokeroon, mikä kertoo kuinka paljon ja missä tilanteissa alkoholia käytän.

se, että aloin jo noin pari vuotta sitten kyseenalaistaa tässäkin blogissa aikoinaan paljon esiintyneen erityisherkkyyden (hsp) olemassaolon ja kun otin itseni sieltä lokerosta kokonaan pois, ei se tarkoittanut sitä, että kokisin tarvetta määrittää itseni jotain uutta reittiä pitkin tai kuuluttaa, että en-oo-hooäspee-koska-en-ole-varma-onko-sellaista-edes-olemassa-oikeasti.

se, että olen ymmärtänyt, etten olekaan niin introvertti kuin olen ennen ollut, jos ollenkaan, ei tarkoita sitä, että sille mitä olen pitäisi olla jokin uusi nimike, jolla itseäni kutsuisin.

se, että lakkasin käymästä salilla kymmenen vuoden jälkeen ei tarkoita sitä, että olisi pakko keksiä jokin uusi laji tai muu aktiviteetti sen tilalle, jotta voisin itseni määritellä jonkinlaiseksi.

se, että Natusen kuoltua en ole ottanut uutta eläintä ei tarkoita sitä, että siirryin lemmikinomistajasta ihmiseksi, joka ei enää eläimiä koskaan halua omistaa, vaikka pidänkin sitä yhä edelleen (yli kahden vuoden jälkeen) erittäin todennäköisenä. Mutta minun ei tarvitse luoda lokeroa sillä, että vannon, että ei koskaan. Jos ei koskaan, niin sitten ei koskaan. Jos joskus käy niin että eläimiä taloon tulee, niin sitten käy niin.

se, että en enää nykyisin yhtäkkiä olekaan täysin vegaani ei tarkoita sitä, että elämäntavalleni/ruokavaliolleni pitäisi keksiä mikään muu nimi, kuin että vegaanisesti syövä mutta sitten taas välillä ei. Ehkä olen myös huonompi ihminen kuin ennen, mutta sitten olen. En siltikään määritä itseäni murhaajaksi, vaikka alkuun sillä nimellä itseäni kutsuinkin.

Ja se, että olin aikoinaan syömättä herkkuja ja muita hyvyyksiä kolme ja puoli vuotta ei tarkoita sitä, että olisin siirtynyt Heidistä, joka söi vain hirveän terveellisesti johonkin toiseen lokeroon, mikä kertoisi, että herkut kyllä maistuu nykyisin ja toisinaan jopa aivan liiallisesti. Minä vain syön tai sitten en syö. Useimmiten syön. Koska suklaa. En ole siltikään Heidi, joka söisi suklaata mielellään aina. 


Tällaiset erilaiset lokerot voi kai aika helposti muodostua pieniksi vankiloiksi. Sitä voi innostua jostain ja tajuta sitten, että ai niin, eihän se käy. Sillä enhän minä voikaan mennä juhliin, jossa on paljon tuntemattomia, koska minähän olenkin introvertti. Tai voih, tottakai voin antaa sille eläimelle kodin jotta se ei joudu piikille, mutta ai niin, kun olen vannonut etten koskaan ota enää eläimiä, niin en voi sittenkään auttaa. 

Tokikaan tämä ei muuta sitä, että on yksinkertaisesti olemassa erinäisiä asioita, vaikka ne eivät lokeroita olisikaan. Esimerkiksi diagnoosini. Ne on olemassa, ne on itselleni monestakin syystä erittäin tärkeitä. Niin tärkeitä, ettei kukaan muu voi edes ymmärtää sitä helpotuksen määrää kun sellaisen saa päälle kolmikymppisenä ja vihdoin ymmärtää koko siihenastisen elämänsä ja kaiken nykyisyyden. Lokeroita niistä ei silti saa. Eivät ne minua määritä, jossain määrin selittävät vain. Sen aikaa kun ovat olemassa. Hyvin todennäköisesti ikuisesti, mutta ehkä ei.

On myös asioita, joiden en näe millään koskaan muuttuvan ja jotka ovat vain vahvistuneet yhä enenevässä määrin, mutta joiden kautta en koe silti tarvetta itseäni määrittää. Kyllä, olen edelleen vapaasta tahdostani lapseton ja tämän en näe ikinä muuttuvan. Vaikka en sterilisaatiota ole vieläkään saanut hankittua (mm. koska laiskuus), olo on sama kuin kyseinen toimenpide olisi jo tehty. En silti koe tarvetta enää kutsua itseäni vela-termillä (vapaaehtoisesti lapseton), ellei se erikseen tule puheeksi. Minä en vain tahdo lapsia ja se on sillä selvä. Ja se ei muuten kerro minusta mitään muuta kuin sen, että en tahdo lapsia.

Minä olen vain Heidi. Eikä se tarkoita, että olisin jotain yhtään sen vähempää, päinvastoin. Välillä olen tietynlainen ja välillä taas toisenlainen ja joskus olen kaikkea kerralla. Olen täynnä vaiheita ja seikkailuja. Ja se ei ole lokero. Se on fakta. Että kaikki muuttuu. Erityisesti minä.

Ja se on okei.

sunnuntai 1. huhtikuuta 2018

Kertaa kolme miinus kaksi plus yksi


3 asiaa, joista pidän
Pidän kovasti siitä, kun laittaa yhden juustoviipaleen suoraan suuhun aamulla näkkäreitä tehdessä. 
Olen myös aina pitänyt roadtripeistä ja etenkin nykyisin kun niitä saa tehdä Teslalla. Pitkät roadtripit on parhaimmillaan ihan parhaita.
Mutta silti kaikista parasta on se, kun saa ihan luvalla innostua jostain aivan täysillä.

3 asiaa, joista en pidä
En pidä huonosta keskittymiskyvystäni, etenkään silloin kun todella haluaisin esimerkiksi lukea. Lukeminen on vaan toisinaan ihan mahdotonta.
Tähän päivään liittyen, en pidä aprillipäivästä. Joskus muinoin en pitänyt tästä siksi, kun hyväuskoisena uskoin kaiken. Nykyisin olen jo niin skeptinen, etten usko muutoinkaan mitään ennen taustatöitä tai luotettavia lähdeviitteitä. Ja kun maailmaan mahtuu niin käsittämättömän typeriä asioita muutoinkin, niin tämä päivä jotenkin vain korostaa sitä. Saattaa myös olla, ettei huumorintajuni oikein kohtaa perinteisten aprillipäivän vitsien kanssa.
Mutta erityisesti en pidä siitä, kun minut ignoorataan. Osittain tähän liittyen, vastausten liiallinen odottaminen saa joskus kiipeilemään seinille. Sietämätöntä. 

3 asiaa, joita tein viikonloppuna
Olen nukkunut sekä kovin huonosti, että valtavan hyvin.
Askartelin huhtikuun kalenterin jääkaapin oveen. Teen joka kuukausi siihen uuden. Aika rientää sitä vauhtia tällä hetkellä, että tuntuu että niitä saa tehdä jatkuvalla syötöllä.
Värjäsin myös vaalean juurikasvuni taas piiloon. 


3 asiaa, jotka osaan
Osaan antaa kunnolla mennä, kun haluan. Se onko tämä aina hyvä juttu on eri asia, mutta joskus se on erityisen hyvä.
Osaan myös syödä. Syödä vaikka niin paljon että tulee paha olo. Sillä eihän sitä ole syönyt tarpeeksi, ennen kuin on ähky!
Osaan muuttaa mieleni koska vain. Ihan kaikenlaisissa asioissa, vaikka olisivat kuinka tärkeitä aikoinaan olleet. Varmaan sama kyky löytyy jokaiselta naiselta, joskin koen että omat vastaavat on aika extreme-henkisiä välillä, koska jään itsekin niitä suu auki ihmettelemään.

3 asiaa, joita en osaa
En osaa meikata mitenkään muuten kuin siten miten aina meikkaan. Joskus olen koittanut erilaisia rajauksia. Tai luomivärin käyttöä. Näytän aina siltä että olen saanut turpiini tai sitten siltä, että olen samoilla meikeillä mennyt viikon putkeen ja välissä pyörinyt katuojissa.
En toisaalta myöskään osaa olla itselleni kaikissa asioissa kovin armollinen. Kun esimerkiksi epäonnistun tai teen jonkin huonosti, minä olen epäonnistuja ja huono. Pätee niihin asiohin joissa todella haluaisin onnistua.
En osaa tehdä itseäni koskevia pieniä päätöksiä. Isoja, elämää mullistavia on helppo tehdä, mutta pienet asiat on monesti itselleni ambivalenttisia. Näen niissä yleensä hyviä puolia yhtäläisesti molemmissa vaihtoehdoissa, eri suunnista vain, ja täten (pienten) päätösten tekeminen on yleensä hyvin haastavaa, ellei mahdotonta. Onneksi ne on monesti myös lopulta isossa mittakaavassa merkityksettömiä, joskin tämä piirre on välillä elämää häiritsevä. Pikkuasioista tulee helposti suuria.

3 asiaa, jotka haluaisin osata
Voisin haluta osata laulaa. Laulan paljon, mutta en ole siinä mitenkään erityisen hyvä. Voisi olla hauskaa olla hyvä.
Tietyissä tilanteissa kaipaisin ehkä vähän itsehillintää. En kaikissa, koska voisi jäädä moni kiva asia toteuttamatta, mutta joissain olisi ihan paikallaan.
Saan välillä päähäni kaikenlaista mitä tahtoisin tehdä, ja tuoreimpana taitaa olla hiphop-tanssin opettelu.

3 asiaa, jotka minun pitäisi tehdä
Isän kuolemaan liittyviä ei-kiireellisiä asioita on edelleen hoitamatta. Pitäisi käydä myös lääkärillä hoitamassa pari ei-kiireellistä asiaa. Lisäksi aina pitäisi kaiketi siivota, mutta en siivoa aina. Siksi sitä kai aina pitäisikin tehdä, kun sitä tekee niin harvoin. Olen kyllä ylipäätään erittäin lahjakas prokrastinoimaan, joten aina on olemassa liuta asioita, joita pitäisi tehdä.

3 asiaa, joista stressaan
Hyvin harvoin stressaan mistään ja tälläkään hetkellä en keksi tähän mitään. Voin toki toivoa että asiat menisi tietyllä lailla ja voin pelätä että ne meneekin väärällä lailla, mutta stressaanko niistä? En. Niin käy miten käy.

3 asiaa, jotka saavat minut rentoutumaan
Piirtäminen nollaa aivot. Sen aikana en ajattele mitään. Samoin tekee jotkut aivan tietynlaiset TV-sarjat, jotka eivät muistuta mistään ja joita katsellessa ei pohdi yhtään mitään muuta kuin kyseistä ohjelmaa. Se on lopulta aika harvinaista, ja sama pätee musiikkiin. Äärimmäisen harva musiikki ei muistuta yhtään mistään ja parhaiten rentouttaa ne, jota kuunnellessa ei mieli vie mihinkään muualle kuin siihen musiikkiin, mitä kuuntelee. 
Vielä neljäs. Kävelyt järvenjäällä yksin, keskellä ei mitään.


3 asiaa, joista puhun useasti
Syöminen. Se nyt vaan on aina mielessä.. 
Mielenterveyden asioista koitan pitää aina mahdollisimman paljon meteliä tietoisuuden kasvattamiseksi, ymmärryksen lisäämiseksi ja stigman vähentämiseksi.
Silmäpussit tai turvotus. Mistä ne aina tulee ja etenkin silloin kuin ei pitäisi tulla?

3 asiaa, jotka puen mielelläni päälle
Farkut, t-paita ja bootsit. Saman setin puin mielelläni päälle jo yli kymmenen vuotta sitten ja edelleen se tuntuu kaikista kotoisimmalta. 


3 asiaa, joita en pue päälleni
Turkista missään muodossa. Muita en keksi, en tiedä onko minulla tämän suhteen mitään rajoitteita. Tietysti kaikki täysin läpinäkyvät vaatteet tai vastaavat, mutta taitanevat olla sen verran itsestäänselvyyksiä, että niitä lienee turha edes erikseen listata.

3 asiaa, jotka haluaisin hankkia
Haluaisin Amazon Alexan. En tiedä mitä sillä tekisin, mutta se kiehtoo. Etenkin, koska joskus se päästää yksikseen kahelin naurun ilmoille.
Haluaisin myös keinonahkaiset bootsit nahkaisten tilalle, joita olen käyttänyt kohta lähemmäs 15 vuotta. Useamman vuoden olen sellaisia etsinyt, mutta en ole löytänyt hyviä/mieluisia. Niiden täytyy olla yhtä hyvät kuin nykyiset, saman malliset ja samanlaisella korolla (eli matalalla).
Ja saako sanoa, että itselleni voisin myös haluta hankkia uudet aivot? 

3 asiaa, joista unelmoin
Siitä, että pääsisin pian kertomaan kaikille, mistä eniten unelmoin. 
Siitä, että viime vuoden vaikeuksien aikana entisestäänkin huomattavasti ohentunut tukkani joskus toipuisi taas.
Ja suklaasta. Aina suklaasta. Oispa suklaata..

3 asiaa, joita pelkään
Sitä, että joutuisin joskus kokemaan samanlaisen vuoden kuin millainen viime vuosi lopulta oli, saati sitäkin huonomman. 
Että joskus jostakusta tulee taas mun lempi-ihminen, ja toisaalta myös sitä, että siltä itseäni suojellessani olen ikuisesti muurit kiinni. 

3 asiaa, joita joskus pelkäsin, mutta en pelkää enää
Lentokoneella lentäminen. En ole vielä lentänyt, mutta tämä ei ajatuksena pelota enää yhtään. Elämässä on huomattavasti pelottavampia asioita kuin lentäminen voi koskaan olla.
Kontrollista irti päästäminen. Tämän onneksi opin jo jokunen vuosi sitten. Mitään pahaa ei tapahtunutkaan kun lakkasi yrittämästä pitää ihan jokaikistä lankaa käsissään.
Ihmisten kohtaaminen. Entä jos en osaakaan sanoa mitään, jos minulle puhutaan? Nämä pelot on jo aikaa sitten poistuneet ja ihmisten kohtaaminen on lähes poikkeuksetta pelkästään hauskaa, mielenkiintoista ja antoisaa.

3 asiaa, jotka toivon tapahtuvan lähitulevaisuudessa
Toivoisin lisää energiaa. On aivan sama nukunko kuusi tai kymmenen tuntia, miten hyvin tahansa, en silti koskaan herää pirteänä. Aivot on myös tämän vuoksi koko ajan puolitoiminnassa, eikä ajatus kunnolla kulje.
Toivoisin myös, että kohta saisin tulevaisuudesta innostua jo konkreettisesti. Tämä ei ole itsestäni kiinni tällä hetkellä ja koska kykyni odottaa ei ole parhaita puoliani, olen hieman kärsimätön.
Ja tietysti toivoisin entistä enemmän hyviä päiviä. Tulkoon siis niitä!




perjantai 30. maaliskuuta 2018

Silloin oli rakkaus


Yksi suosikkiasioistani on Facebookin On This Day -sovellus, mikä kertoo mitä samaisena päivänä menneinä vuosina on päivittänyt/jakanut. Olen käyttänyt Facebookia vuodesta 2007, joten vuosiin mahtuu jos jonkinlaisia vaiheita ja minusta näitä on aina yhtä mielenkiintoista seurata.

Alkuun lähes kaikki päivitykseni taisivat koskea töitä, kun ei muuta elämää oikein ollut. Jossain kohtaa asiat muuttuivat, tapasin mieheni ja muutettiin ulkomaille. Päivitin noina aikoina paljon kivoja arkisia päivityksiä ulkomailla elämisestä ja meidän seikkailuista. Muutettiin takaisin Suomeen ja samantyyliset päivitykset jatkuivat, sillä elämä täällä Suomessa oli tauon jälkeen yhtä ihmeellistä kuin ulkomaillakin.

Sitten aloitin terapian, löysin itsestäni aivan uusia puolia ja aiemmin enemmän piilossa olleet puolet pääsivät esille. Pikkuhiljaa kaksi selkeää asiaa muuttui: minusta tuli äärimmäisen avoin ja lisäksi jaoin ja otin vastaan rakkautta ihan sylikaupalla. Rakkaus oli yhtäkkiä voimani, ihan kaikessa. Se huokui etenkin 2017 alkuvuoden ja 2016 päivityksistä. Olin maailmani huipulla käydessäni koulua ja oppiessani koko ajan jotain uutta, ja ihmissuhteet ympärilläni oli lämpimiä. Koin olevani jatkuvasti kuin sen kaiken sylissä. Siinä oli hirveän hyvä olla, ja saatoin kukoistaa juuri sellaisena ihmisenä kuin olin aina halunnutkin olla - elämälle ja ihmisille avoimena, rohkeana, välittömänä, heittäytyvänä, innostuvana.

Koska minulla oli voima nimeltä rakkaus.

Sitä ihmistä minun on ikävä. Itseäni. Viime vuosi vei paljon ja antoi lopulta hirvittävän vähän tilalle. Se vei pois tärkeää, se saattoi viedä pois jotain lähes elintärkeää. Parin viime vuoden päivityksiä lukiessa tulee ensimmäisenä ajatuksena mieleen, että olisinpa tuollainen, kunnes tajuan että minä se joskus olin. Niin puhtoisen naiivi, joka oli kaikista aiemmista opeistaan huolimatta uudelleen oppinut mm. sen, että ihmiset voivatkin olla hyviä. Omaan henkilökohtaiseen turvaverkkooni olin saanut sen viimeisen puuttuvan palasen, jonka ansiosta verkko oli ensimmäistä kertaa pitkälti täysin ehjä. Se musta ja tyhjä kolo minussa oli täyttymässä ja pelkästään sen mahdollisuus täytti minut kaikella kauniilla. Sen verkon avulla oli helppoa kurotella unelmia ja lentää kaikkialle sinkoilevan rakkauden voimalla.

Mutta verkko ei kestänyt. Kaikki se, mitä olin oppinut uudelleen aiempien uskomuksien päälle kumoutui jälleen. Täten aiemmat, syvällä minussa olevat uskomukset kertaantuivat. Opin uudelleen asioita, jotka olin niin kovin lapsenomaisella innokkuudella halunnut hetken uskoa valheeksi. Ja minä menin rikki. Rakkaus minussa meni rikki. Avoimuus meni muurien taa.

Haluaisin, että uskaltaisin olla avoin ja välitön taas. Haluaisin, etten pelkäisi sitä, että sattuu taas niin kovin. Haluaisin, että voisin pitää sydäntäni käsissä, esillä. Haluaisin, että olisin edelleen pakahtua siihen rakkauteen, mikä uhkasi sinkoilla hallitsemattomasti kaikkialle ja mikä teki minusta vihdoin sen ihmisen, joka olin aina tahtonutkin olla.

Haluaisin, että olisin taas se hieman naiivi tyttö, joka kuulutti maailmalle, että rakastaa täysillä kaikkea ja kaikkia, ja jos siinä prosessissa sydämeen sattuu, niin olkoon niin.

Mutta sitten sattui.

Ja olkoon niin, että minusta osa kuoli ja loput meni muurien taa. Kuten aina, minä muutuin, kun jotain oleellista muuttui. Ja kun turvaverkostani lähti se palanen pois, josta saatoin peilata silloisen paikoin huolettoman minäni, en voinut enää sellainen olla.

Ja nyt pelkään. Olen sulkeutuneempi. Suodatan valtavasti. Pelkään päästää lähelle.
Koska opin (taas), että silloin sattuu.


Facebook
24.3.2017

"Hei Heidi,
Mä en kestä – sä oot niin ihana.
Sun portolio sykkii rakkautta. 
Runot. Ah.
Hissipuhe on täydellinen. Sinä.
Mä oon todella happy sun tavasta 
kertoa itsestäsi. Sinussa on jotain 
hyvin syvällistä viisautta, joka koskettaa.
Jatka vaan samaan malliin, niin täydellistä pukkaa."

Tällaista palautetta sain, kun lähetin portfolioni ensimmäisen (keskeneräisen) version tuutorille. Sen tekeminen kuuluu koulutukseen ja ilman sitä ei valmistu. Se tehdään silti meitä itseämme varten (ja tietysti siis esim. työnhakua ajatellen), ei kouluttajia varten. Sitä ei arvostella, vaan siinä autetaan. En ole ennen moista tehnyt, mutta jotain sain kyhättyä kasaan. Ilmeisen kivan version, kun tuutori (joka on vuosikausia kouluttanut mm. näissä portfolioasioissa ja joka työskentelee copywriterina maailmanlaajuisessa mainostoimistossa) siitä näin kovin tykkäsi.
Ja tykkäsi minusta.

Ihana palaute. Ihana, ihana, ihana. Se oli tullut myöhään eilen ja luin sen aamulla ensimmäisenä. Hymyilytti heti. Häkellyin siitä, miten laajasti minua voi lukea pelkästään kirjoitustyylin, valittujen sanojen ja työnäytteiden kautta. Mutta enhän minä ole toisaalta tänne maailmaan tullut pihtaamaan mitään. Sydän kämmenillä aina. Näkyvissä. Ehkä sitä kautta on syntynyt mun oma, tunnistettava tyyli tehdä asioita, ja ehkä se on myös se tyyli, jolla tulen jatkossa töitä alalla tekemään. Mun oma juttu.

Rakkaus.


Oletko sinä koskaan lukenut omasta kuolemastasi? Onneksi minua on loppumattomasti jäljellä ja ihan missä muodossa tahansa.

Mutta tämä.. tämä oli silti suosikkini kaikista niistä, joita olen ollut. Silloin minä lensin.

Silloin oli rakkaus.

keskiviikko 24. tammikuuta 2018

Palikoita


Olen usein kirjoittanut identiteetistä, sen etsimisestä, sen melkein löytämisestä, sen löytämisestä ja kadottamisesta taas uudelleen. Nyt kirjoitan siitä taas. Tämä teksti summaa yhteen kaiken sen, miksi se ns. oman itsen löytäminen on ollut niin hankalaa, ja miksi tulee aina olemaankin.


Puutteellinen identiteettikäsitys, johon kuuluvat
Identiteetin integraatio: Heikosti integroitunut identiteettikäsitys (esim. rajallinen henkilökohtainen jatkuvuuden ja yhtenäisyyden kokemus, kokemus itsen tilojen vaihtelusta, uskomukset siitä että ulkomaailmalle esitetty itse on kulissi).
Minäkäsityksen integraatio: Heikosti eriytynyt minäkäsitys tai identiteetti (esim. vaikeudet määritellä tai kuvailla itseä, sisäinen tyhjyyden kokemus, heikot rajat itsen ja toisten välillä, minäkäsityksen muuttuminen sosiaalisessa kontekstissa).


Toiset eivät pidä diagnooseista, kokevat ne leimaavina ja määrittelevinä. Minä olen aina tykännyt diagnooseista. Ne selittää sen, kuka olen. Eivät määritä, vaan selittävät. Niiden avulla on saanut vastauksia koko elämään - miksi se on ollut sellaista kuin se on ollut, miksi minä olen sellainen kuin olen, miksi koen jotkut tietyt asiat sellaisina kuin koen ja esimerkiksi miksi jokin asia on itselleni hankalaa kerta toisensa jälkeen, vaikka muille se olisi lastenleikkiä. 

Kaikista parasta oli saada rajatilapersoonallisuushäiriön diagnoosi. Siitäkin huolimatta miten suuri stigma siihen liittyy, miten hankalina meitä saatetaan pitää, joskus jopa todellisina paholaisina paremman tiedon valossa, ja huolimatta siitä, miten paljon asiaan ylipäätään liittyy väärää ja haitallista tietoa. Se oli parasta siksi, koska se antoi selityksen kaikelle sille, mikä on koskaan itselleni ollut vaikeaa. Ja opin siitä edelleen koko ajan enemmän. Samalla jatkuvasti itsestäni.

Viime aikoina olen pohtinut identiteettiä näiden uusien silmien läpi. On ollut lohduttavaa ymmärtää se, miksi olen vähän väliä ollut ja olen edelleen hukassa itseni kanssa. Se, että tulee aina silloin tällöin ihmeteltyä, että tällainenko minä oikeasti olen, niin hyvässä kuin pahassa. Tämä ihmettely ei ehkä tule loppumaan koskaan, eikä se haittaa. Enää. Koska tiedän, että identiteettini ei ole asia, mikä olisi oikeastaan millään tasolla pysyvä. Toki tietyt asiat on niitä, jotka minusta tekee minut, nyt ja aina, mutta silti suuretkin asiat ja ominaisuudet minussa muuttuvat. Ja se, kuka olen yhtenä päivänä, saattaa ihan oikeasti olla eri ihminen, kuka olen seuraavana päivänä. 


Tämä on aika vaikea selittää auki, mutta yritän. 

Se, että minulla on rajatilapersoonallisuushäiriö, tarkoittaa sitä, että identiteettini muovautuu jatkuvasti ja koko ajan peilaten kulloisestakin ympäristöstä ja niistä ihmisistä, joiden kanssa olen tekemisissä. Se, että olen juuri se, joka tällä hetkellä olen, johtuu juurikin siitä missä asun ja keitä elämässäni on. Kun näitä palikoita hämmentää, saatan muuttua ihan toisenlaiseksi. Ottamalla sieltä pois yhden ihmisen tai lisäämällä toisen, en ole enää sama ihminen. Toisessa kaupungissa olen taas erilainen kuin kotona. Tai jos jokin muu suuri palikka elämässä liikahtaa toiseen asentoon, muuttuu identiteettini jälleen. Muovaudun aina ympäristöstä itseäni peilaten, eikä kyseessä ole pelkästään pienet asiat itsessäni, vaan kyseessä on myös ne syvimmät ja tärkeimmät arvot ja asiat, joiden olen ajatellut olevan pysyviä osasia itsessäni. Esimerkiksi kymmenen vuoden jälkeen lopetin salilla käymisen kuin seinään, koska yksi palikka oli vaihtanut paikkaa. Sali ja sen tavoitteet oli tärkeä ja valtava osa identiteettiäni. Kunnes lakkasi olemasta. Sen yhtäkkinen loppuminen hämmensi itseänikin, sillä olin rakentanut identiteettini osittain sen varaan. 

Olen ollut myös melkein yksitoista vuotta absolutisti, kunnes lakkasin olemasta. Olen ollut terveysintoilija, joka ei voinut edes ajatella syövänsä mitään sokerista tai muuta roskaruokaa. Olin sitä kolme ja puoli vuotta, kunnes en enää ollutkaan. Olen myös identifioinut itseni voimakkaasti introvertiksi, mutta olenkin tainnut olla sitä vain tietyn ympäristön vaikutuksesta ja siksi olen sitäkin kyseenalaistanut jo pitkään.

Samaan tapaan kyseenalaistan toisinaan vegaaniuttani, mikä siis kertoo niistä arvoista, jotka ovat olleet koko ikäni itselleni tärkeitä, ellei jopa kaikista tärkeimpiä. Aina en tiedä, onko enää. Ja se repii minua itseäni vähän kappaleiksi, koska toisaalta tiedän miten tärkeä asia on ja tunnen sen sydämessä asti, mutta silti kyseenalaistan sen.

Nämä kaikki on olleet itselleni suuria, aivan valtavia palasia sitä kuka olen. Tärkeitä osia minuutta, sitä mistä olen rakennettu. Enkä ole niinä vuosina tai aikoina koskaan voinut kuvitellakaan tilannetta, jolloin lakkaisin olemasta sitä mitä silloin olin.

Mutta aina on jokin palikka vaihtanut paikkaa, ympäristö muuttunut, elämään on tullut uusi ihminen tai siitä on lähtenyt yksi, ja kuin seinään lakkasin olemasta sitä mitä olin pitkään ollut. Ja lähdin taas rakentamaan uutta identiteettiä.


Tunnen myös usein, että minussa on enemmän puolia kuin vain yksi. Jo teini-iässä koin, että minussa on vähintään kaksi puolta ja nämä kaksi on kuin kaksi eri ihmistä. Kärjistettynä kyseessä on hyvä ja paha. Nämä kaksi vuorottelevat ja tulevat esiin tietynlaisissa tilanteissa, ympäristöissä ja tiettyjen ihmisten kesken. Ne myös keskustelevat paljon keskenään, mutta monesti toinen puoli myös ihan tarkoituksella jättää kuuntelematta toista. Silloin vastaan tulee taas niitä suuria hämmennyksen hetkiä, että tällainenko minä oikeasti olen? Tällaiseenko minä pystyn? Olen sen nyt ymmärtänyt, että ei se ole se joka oikeasti olen. Olen vain sen hetken ja kaikkien niiden palikoiden summa, mitkä juuri sinä hetkenä elämässäni on. Huomenna olen taas toisenlainen. Niin toisenlainen, että tuntuu, että se toinen puoli minussa oli kokonaan toinen ihminen.

Persoonallisuuden epävakauteen* voi liittyä identiteetin epävakaus. Identiteetti tarkoittaa vakaata kokemusta itsestä, joka mahdollistaa itsen kokemisen pysyvänä, samana, jatkuvana ja yhtenäisenä hetkestä toiseen. Identiteetin epävakaudesta kärsivän käsitys itsestä, henkilökohtaisista arvoista ja elämäntavoitteista voi vaihdella. Nämä vaihtelut ilmenevät äkillisinä muutoksina suhteessa työpaikkoihin, uraan liittyviin päämääriin, seksuaaliseen suuntautumiseen, ystäviin ja ydinkokemukseen itsestä. Minäkuvaa sävyttää usein kokemus itsestä pahana. Lisäksi epävakaasta persoonallisuudesta kärsivä voi ajoin kokea kuin ei olisi lainkaan olemassa. Tällainen kokemus ilmenee yleensä hetkinä, jolloin merkitykselliseltä tuntuvaa yhteyttä positiivisena koettuun, tukea antavaan tärkeään toiseen ihmiseen ei ole saatavilla tai tunteet on tilapäisesti tarvinnut sulkea pois. Yksilön toimintakyky voi vaihdella erittäin paljon mielentiloista riippuen, mikä niin ikään vaikeuttaa itsen kokemista samana hetkestä toiseen.

*rajatila on epävakaa persoonallisuus
Teksti: Terveyskirjasto

Ehkä isoksi osaksi tämän kaiken vuoksi olen myös aina tykännyt lokeroista, joihin itseni survoa. Että on ollut jotain näennäistä kontrollia siihen, kuka olen. Olen survonut itseni vuosikausiksi absolutisti-lokeroon, introvertin ja yltiöterveellisen eläjän lokeroihin ja salimimmin lokeroon. Olen pitänyt näistä lokeroista kynsin hampain kiinni, jotta ne kertoisi puolestani muille sen, kuka olen. Mutta olen huomannut, että itseään ei voi väkisin lokeroissa aikaansa pidempään pitää. Identiteettini ei pysy kasassa edes pakottamalla. 

Ei ole myöskään kovin suuri ihme, että muuttuva identiteetti näkyy toisinaan myös hyvin nopeana vaihteluna ulkonäössä. Etenkin ulkomailla asumisen yhteydessä olin täysin hukassa itseni suhteen, kun koitin peilata tuntemattomasta ympäristöstä sitä kuka olen. Kahden vuoden sisään muutin hiustyyliäni radikaalisti laidasta laitaan. Oli pitkää, lyhyttä, keskimittaista ja kaikkea näitä edestakaisin, oli kirkuvan punaista ja oli oranssia, oli mustaa, liilaa ja tuhkaa, ja oli myös sivusiilit. Kaiken tein itse itselleni, etsien sitä, mikä eniten itseltäni näyttäisi. Hetken saatoin tuntea oloni itsekseni, mutta kohta se taas muuttui. Palikat elämässä vaihtoivat alati paikkaa ja se peilautui hiuksissani.

Nyt olen jo pitkään kokenut, että olen itseni näköinen. Koen myös, että tatuointi tatuoinnilta olen aina enemmän itseni näköinen. On sinänsä hassua kokea näin, kun ei (taaskaan) tiedä kuka on. Toisaalta koenkin, että juuri tämä miltä nyt näytän, on sellainen, josta heijastuu kaikki se mitä sisälläni käyn koko ajan läpi. Näytän siltä, mikä taustani on, mitkä on diagnoosini ja myös siltä, millaisessa murroksessa elämäni koko ajan on. En tiedä miten siltä voi näyttää, mutta siltä koen näyttäväni. Siksi ulkonäössä ei ole enää tapahtunut radikaaleja muutoksia hetkeen (jos salilla käymisen lopettamisen aiheuttamia muutoksia ei lasketa). Olen löytänyt sen ulkonäön, mikä kertoo siitä, että minä muutun koko ajan. Se ei toki tarkoita sitä, että tällaisena pysytään, se tarkoittaa sitä että tällaisena pysytään juuri nyt.

Tällä hetkellä olen maaseudulla yksin kahden koiran vahtina, keskellä ei mitään. Olen täällä ihan eri ihminen kuin mitä olin vielä kotona kun sieltä lähdin kuusi päivää sitten. Kotona olin jo pitkään ollut mm. inspiroitunut ja luova. Otin siksi tännekin mukaan kaikenlaista luovaa tekemistä, kuten vaikka piirrustuslehtiön, mutta täällä en ole piirtäjä. En ole vielä keksinyt kuka täällä olen, mutta en ainakaan yhtään se, jollainen olin taas ajatellut olevani. Ajatukseni on täällä erilaisia kuin kotona, tunteeni on erilaisia kuin kotona. Olen juuri tämän ympäristön ja sen ihmisten (joita on nolla) summa. En siis oikein mitään. Ei ole juuri mitään, mistä peilata ja lähteä tämän päivän identiteettiä rakentamaan. Ikäänkuin kotiin olisi jäänyt minä ja tänne tuli joku toinen. Välillä nämä muutokset on niin radikaaleja, ettei niitä kokonaisuudessaan pysty välttämättä edes itse ymmärtämään, vaikka tiedostaisikin niiden anatomian.


On myös hassua ajatella sitä, että lopulta minusta tuli juurikin copywriter. Toisenlaisessa ympäristössä ja toisten ihmisten keskuudessa olisi minusta saattanut tulla jotain ihan muuta, ja todennäköisesti olisikin tullut. Copywriter oli haaveammattini tässä hetkessä vain siksi, että olin juuri siellä missä olin ja elämässäni oli juuri ne ihmiset, joita siinä oli. Ehkä joskus jossain toisaalla minusta tuleekin taas ihan toinen. 

Tälläkin saralla. Muilta osinhan se on täysin varmaa. Ja kohta joku minun itseni ohella hämmästelee taas, että mitä sulle on Heidi tapahtunut? 

Ei mitään ja kaikki. Elämä. 

Ne palikat. 

torstai 11. tammikuuta 2018

Kynänjälkiä ja kuminpurua


Mitäköhän taitoja ihmisissä onkaan, joista eivät itse ole tietoisia?

Piirtäminen oli pienenä yksi lempipuuhistani. Piirsin lapsena paljon ja niitä kuvia oli seinät ja ovet täynnä. Taisin piirtää eniten koiria ja kyllä, dinosauruksia. Koulussa kuvaamataito kuului lempiaineisiini äidinkielen ja biologian ohella ja ala-asteella olin luokkani parhaimpia piirtäjiä. En kuitenkaan ollut koskaan tosi hyvä ja esimerkiksi veljeni oli tällä saralla ihan selkeästi lahjakkaampi. Ikäluokassani olin kuitenkin hieman muita parempi. Mutta vain hieman.

Serkkujen kanssa mummolassa mielipuuhaani oli istua pöydän ääressä kynä kädessä ja paperi edessä, ja vuorotellen toisillemme sanottiin mitä seuraavaksi piirretään ja näin jatkettiin kunnes paperi oli täynnä pieniä otuksia ja asioita. Teini-iässä taisin eniten piirtää hevosia, koska no, hevoset on kivoja.

Mutta sitten piirtäminen jäi. En koskaan kehittynyt siinä, sillä en osannut tai ymmärtänyt siihen panostaa. Mielestäni jäin sille tasolle jossa olin jo aiemmin pyörinyt ja lopulta muut meni taidoillaan ohi. Olin se, joka oli joskus osannut piirtää ja tyydyin siihen.

Noin kahteenkymmeneen vuoteen en tarttunut kynään piirtämistarkoituksessa. Jos joskus koitin aikani kuluksi piirrellä jotakin jonnekin sivun kulmaan, huomasin etten yksinkertaisesti vain osaa, en edes mitään simppeliä ja helppoa.

Siksi onkin hassua, miten sitä on itsensä nyt yllättänyt. Laittaa miettimään, että kuinka monella on oikeasti kykyä tehdä vaikka mitä, mutta eivät tiedä sitä.

Minä en tiennyt.

Vajaa kuukausi sitten tartuin kynään ja paperilehtiöön. Idea oli jonkin aikaa pyörinyt mielessä. Että jos kokeilisi vaikka jotain ihan yksinkertaistettujen ohjeiden avulla, joissa näytetään askel askeleelta miten teos etenee, että onnistuuko se edes siten. Oli yö ja laitoin menemään. Pupu, panda, pöllö, kauris.


Huomasin, että osaan paremmin kuin missä uskossa olin ollut, mutta en mitään erityistä enkä jaksanut panostaa näihin kuviin muutoinkaan ihan täysillä, mutta innostus vei kunnolla mukanaan heti. Enkä vielä tiennyt miten paljon osaan, kun oikein asiaan perehdyn.

Seuraavana päivänä kävin hakemassa kirjakaupasta oppaan, jossa havainnollistetaan miten eläimiä piirretään. Ja minä kokeilin. Piirsin kuvan, enkä voinut ymmärtää miten osasin sellaisen tehdä. Vasta toisena päivänä piirtämisen aloittamisesta.


Jatkoin piirtämistä pitkälti yötä päivää. Edelleen piirsin ohjeistuksien mukaan, joko kirjasta tai netistä löydettävien. Kirjassa kuvat on esitetty muutamalla eri vaiheella ja ovat hieman haastavampia, netistä löytyy hyvin yksinkertaistettuja ohjeita.

Tähän tyyliin :D 


Taisi olla kolmas tai neljäs päivä (yö), kun piirsin alla olevan arabianhevosen. En voinut ymmärtää enkä käsittää miten osasin sellaisen tehdä.


Olen huomannut, että edelleen pidän eniten hevosten piirtämisestä. Voisin piirtää vain niitä. Hevonen on kaunis. Pidän sen varjostamisesta, lihasten muodosta ja eleganssista. Kävin ostamassa isomman piirrustuslehtiön ja jatkoin pääasiassa hevoskuvilla (kirjan ohjeiden mukaan).



Koitin välillä edelleen piirrellä myös netin hyvin yksinkertaistettujen ohjeiden mukaan, mutta huomasin sen olevan jo aivan liiallista pilkkomista, sotkuista ja turhaa. Hyppäsin välillä kirjankin ohjeissa kohdan tai kahden yli, kun en kokenut enää tarpeelliseksi seurata jokaista vaihetta.



Pariin kertaan kokeilin suoraan valmiista kuvasta piirtämistä, mutta se tuntui oudolta ja kömpelöltä, eikä lopputuloksesta tullut niin hieno kuin olisin siitä halunnut tulevan. Silmä ei vielä ollut harjaantunut muotojen hahmottamisiin, varjostuksiin ja kynän käyttämiseen siinä määrin, että olisin osannut. Mutta muutama päivä sitten mietin, että jokohan nyt osaisin.



Kuvan nainen on ensimmäinen suoraan valmiista mallista piirretty ja lisäksi ensimmäinen ihminen, jota yritin tosissani piirtää. Kyseinen neiti valvotti koko yön aina aamuun asti. Mutta kun en osaa enkä halua lopettaa ennen kuin olen tehnyt kaiken sen mihin suinkin pystyn. Valmiista mallista piirtäminen oli/on hankalaa juurikin siksi, että mittasuhteet ja muutoinkin se, missä mikäkin sijaitsee suhteessa johonkin toiseen kohtaan on hahmotettava itse ilman kenenkään määrittämiä apuviivoja tai muita vastaavia ohjeistuksia. Siihen nähden olen tyytyväinen lopputulokseen, vaikka siinä virheitä näkyykin.

Viime yönä, nyt kun kuukausi piirtämistä alkaa olla täynnä, piirsin kotkan suoraan valmiista mallista. Sen piirtäminen kiehtoi juurikin siksi, että sen katse on niin hieno. En uskonut, että saisin kuvasta kovin ihmeellistä tai katseesta mallikuvaa vastaavaa, saati sitten että osaisin tehdä sille sulkapeitettä mikä yhtään sulkapeitettä edes etäisesti muistuttaisi. Mutta yllätin itseni taas. Sain kuvaan kaiken sen minkä siihen tahdoinkin saada.


Kuukaudessa on tämä uusi/vanha harrastus vienyt mukanaan hyvinkin voimallisesti. Myös oman kehityksen näkeminen näin pienessä ajassa on aika hienoa. Miltä jälki näyttää vaikka vuoden päästä?

Enää en piirrä ihan joka päivä, saati yötä päivää (piirrän lähinnä öisin), mutta paria-kolmea päivää pidempään en tahdo pitää käsiäni kynästä irti. Joka paikka on täynnä kuminpurua ja kädet on mustana lyijykynänjäljistä, enkä muista että olisin hetkeen nauttinut mistään ihan näin kovasti. Ja mikä parasta, ne muutamat tunnit mitä yhteen kuvaan menee, on mieleni hiljaa. Jälkikäteen on yleensä yllättänyt itsensä siihen malliin, että mieli pysyy hyvänä pitkään.

Jatketaan siis harjoituksia.

keskiviikko 3. tammikuuta 2018

2017 - kun elämä sanoi ei


Vuoden viimeisenä päivänä kiteytin Facebookin puolelle menneen vuoden aika tylysti, mutta hyvin kuvaavasti. Moiset sanavalinnat vaativat sensurointia ja siksi en niitä tässä toista. Mutta arvata varmaan saattaa, että ei ollut minulle hyvä vuosi.

Edellisvuonna menetin (kuolemalle) sekä Natusen, että isäni. Ja silti, kaikesta huolimatta, se oli elämäni paras. Se opetuksien määrä ja se kaikki mitä oli elämältä samalla saanut oli sen verran huikeaa, että ei ollut vaikea nähdä hopeareunusta suuressa surussakaan. Viime vuoden osalta sitä hopeareunusta en saa näkyviin, vaikka kuinka suurennuslasilla sitä tarkkailisin. En, vaikka pintaa raaputan ja väkisin koitan sitä kaivaa esille. Se ei kuitenkaan tarkoita, että vuoteen ei olisi mahtunut yhtään ilon hetkeä ja huikeitakin juttuja, mutta kokonaisuus painuu kyllä ihan selvästi aivan sinne pohjamutiin asti, ja vähän allekin.

Vuosihan alkoi aivan mielettömissä fiiliksissä. Heti tammikuussa alkoi koulu ja se toi mukanaan sellaisia seikkailuja joita en ollut ennen kokenutkaan. Noina hetkinä opin itsestäni valtavasti ja rakensin niiden kautta identiteettini kokonaiseksi. Voin niin hyvin, että puolentoista vuoden jälkeen saatoin lopettaa terapian täysin yhteisymmärryksessä terapeutin kanssa. Kaikki oli silloin hyvin. Koulua oli vielä jäljellä ja elämä jännittävää.

Koulutyttö hotellissa.

Kuukausi terapian loppumisen jälkeen, huhtikuussa, annoin kuitenkin mielestäni nousta pintaan asioita, joita siihen asti olin vältellyt hyvin tehokkaasti parikymmentäkin vuotta. Aina ne olin tiennyt, mutta painanut takaisin kun vähänkin koittivat nousta. Nyt sitä oli kai sen verran vahva ja hyvässä paikassa itsensä kanssa, ensimmäistä kertaa, että koin mahdolliseksi antaa niiden nousta. Ja vauhdilla tulivatkin. Ne tuli sanottua ensimmäistä kertaa ääneen ja ensimmäistä kertaa niistä tuli ylipäätään kerrottua kenellekään toiselle.

Sitten kuvioihin tuli PTSD täydellä voimallaan ja se hallitsikin elämääni pitkälti siitä keväästä alkusyksyyn. Se vaikeutti viimeisiä koulupäiviä, joissa en enää pystynyt olemaan täysin läsnä kun dissosioin tunneilla. Se vaikeutti tehtävien tekemistä ja koulusta läpi pääsemistä. Mutta taistelin, ja valmistuin. PTSD oli myös vahvasti läsnä valmistujaisjuhlissani, jotka ystäville järjestin ja joita niin innoissani olin odottanut jo alkuvuodesta lähtien. Kun niiden aika oli, en olisi jaksanut tehdä niiden eteen mitään, enkä kyennyt olemaan kovin läsnä juhlissakaan. Se harmitti, mutta en voinut asialle mitään. Ote ei ollut minulla.

PTSD:n vuoksi näin noin kahden kuukauden ajan painajaisia joka yö, ahdistavia ja uhkaavia unia. Joissain niissä elin uudelleen traumojani, jotkin kertoivat (muista) suurimmista peloistani. Lopulta menetin mielenkiintoni nukkumista kohtaan kokonaan. Olin jatkuvasti pelokas ja kaikki oli uhkaavaa. Kesän Lapin reissustakin jäi mieleen vain painajaiset ja pelot.

Kesän aikana aloin oireilla voimakkaasti myös töissä, mikä johti lopulta siihen, että koko työpaikasta tuli pelottava paikka. Jatkoin kuitenkin sen mitä jaksoin ja mihin kykenin.

Jossain kohtaa PTSD:n oireilu alkoi hieman helpottaa, mutta sen sijaan että tilalle olisi palannut normaali elämä, siihen astuikin masennus. Alkoi sellainen suossa tarpominen ettei milloinkaan ennen. Ei näin pitkään, eikä ihan tällaisella tasolla. Vieraillut olen siellä ennenkin, mutten koskaan sinne jäänyt. Ja sieltä ei tuntunut löytyvän tietä ylös sitten millään. Se oli jatkuvia synkkiä ajatuksia ja erinäisiä synkkiä tekoja tai aikomuksia, se oli välillä täyttä kontrollin puutetta ja sitä, että millään ei tuntunut olevan mitään väliä.


Puoliksi läheisten (hellästi) pakottamana palasin pitkän harkinnan jälkeen terapiaan psykiatrin kautta elokuun loppupuolella. Alkuun en halunnut laisinkaan olla siellä, mutta kilttinä tyttönä palasin kerta toisensa jälkeen sinne sohvalle istumaan ja onneksi palasin, koska kyllähän minä sitä olen valtavasti tarvinnut. Masennus oli tasoa vakava ja rajatilapersoonallisuushäiriö oireili oikealta ja vasemmalta, alta ja päältä. Kaikkialta yhtä aikaa. Lisäksi ne loputkin traumat piti käydä ensimmäistä kertaa läpi ammattilaisen kanssa, nyt kun ne eivät enää salaisuuksia olleet, ja se oli varsin raskasta.

Syyskuussa taisin jäädä töistä pois. En ole vieläkään palannut. Syyt jäädä sieltä pois oli lopulta hieman eri syitä kuin miksi en ole palannut, mutta joka tapauksessa psykiatrin määräämällä sairauslomalla olen edelleen ja tulen olemaan vielä pitkään. Sairauslomaa on jatkettu kuukauden tai kahden välein aina eteenpäin.

Loppuvuodesta mieliala alkoi jo nousta ja masennuskin kaikkosi kutakuinkin sormia napsauttamalla. Ne sormet napsahti omista uusista päätöksistä ja muutoksista elämän suhteen. Piti rakentaa siitä erilainen, kun sellaisenaan se piti yllä masennusta. Tämä muutos on vieläkin käynnissä ja kerron kun se alkaa olla valmis, jotta on sitten jotain konkreettista kerrottavaa. Mutta masennuksen se vei mennessään joka tapauksessa.

Kaiken tämän suossa, mudassa ja sonnassa tarpomisen keskellä menetin itselleni hyvin tärkeän ihmisen. Ja menetin hänet nimenomaan sen vuoksi, että mieleni oli sairas. Se sattuu ja siitä koitan edelleen taistella eteenpäin. Se on toisinaan niin suuri tyhjä kolo minussa, etten aina tiedä miten sen kanssa voi edes pärjätä.


Kyllä, minä julkaisin vuonna 2017 runokirjan, minä valmistuin ensimmäiseen ammattiini, minä otin kuusi tatuointia, näin kavereita ja ystäviä, olen nauttinut olostani, vietin hauskoja iltoja ulkona ja keräsin kokemuksia, sekä opin jotain hyvää.

Mutta minä myös julkaisin runokirjan, minkä julkaisu ei lopulta tuntunut missään. Valmistuin ammattiin, mutta en voinut edes ajatella uusia haasteita työrintamalla koska vointini oli niin heikko, enkä täten ole päässyt oman alan töihin. Otin kuusi tatuointia, mutta niistä osa tuli otettua suhteellisen impulsiivisen käytöksen vuoksi, vaikka hienoja ja toivottuja ovatkin kaikki olleet. Kyllä, näin kavereita ja ystäviä ja olen nauttinut olostani, mutta olen myös sanonut ennätysmäärän kertoja en nyt pysty, en jaksa nähdä, anteeksi, ja olen saattanut nauttia olostani vasta sen jälkeen, kun ensin on tapahtunut jotain radikaalia ja ehkä tuhoistakin. Vietin jokusen hauskan illan ulkona mutta vietin ulkona myös iltoja ja öitä, kun tarkoitus ei ollut hauskanpito vaan pyrkimys päästä eroon pahasta olosta. Keräsin kokemuksia, mutta äänekkäimmin niistä huutaa huonot. Opin jotain hyvää, mutta eniten ja syvimmin, haavaksi asti, opin huonoa. Ihmisistä ja minusta itsestäni.

Koko vuosi oli kuin mutainen allas. Välillä pääsi hetkellisesti pinnalle haukkaamaan happea, mutta suurimmaksi osaksi sitä vietti aikaansa siellä pinnan alla. Jalassa oli tiukasti kiinni köynnös, joka myös nimellä mielenterveysongelmat tunnetaan. Köynnöstä en jalastani pois saanut, koska sillä on kontrollia aina enemmän kuin yhdelläkään järkiajatuksella. Ja kun parhaimmillaan niitä on ollut pinnan alle kiskomassa neljästä viiteen erilaista samaan aikaan, niin ei auta että yhden niistä osaisikin irti repiä. Se kamppailu on hyvin uuvuttavaa ja on lopulta helpompaa antautua vedettäväksi sinne pinnan alle kuin yrittää taistella itseään irti jokaisen päivän jokaisena hetkenä. Mudasta tulee koti ja turva, koska siitä tulee tuttua ja siellä pysyminen vie vähemmän voimia kuin sieltä ylös kiipeäminen. Siitäkin huolimatta, että siellä on hirveä olla. Hirveästä tulee normaalia ja mutavedestä perinteistä juomavettä.

Vuodesta 2017 ei jää mieleen kivat asiat. Siitä jää mieleen sanat kuten pettymys, taistelu, rämpiminen, tuska, riittämättömyys ja menetys. Se oli vuosi, kun haaveita ja toiveita murskattiin kerta toisensa jälkeen.

Onneksi, onneksi se parani edes loppua kohden. Mutta ikävä ei sitä tule. Surettaa ehkä eniten se, että sen piti olla minun vuoteni. Koin sen niin vahvasti alkuvuonna, että meinasin pakahtua. Mutta sen sijaan se olikin yksi elämäni huonoimmista vuosista, ellei huonoin.

Vuodelle 2018 en aseta minkäänlaisia odotuksia. En sitten yhtään mitään. Sen sijaan viime vuodesta oppineena olen nyrkkeilyhanskat käsissä valmiina vastaanottamaan kaikenlaista. Sydän avoinna, elämälle täysin heittäytyen? Ei, siihen en pysty enää. Toistaiseksi tämä osa on minusta kuollut, sen vei 2017 mennessään. Se ei tarkoita sitä ettenkö edelleen tekisi kaikenlaista ja innostuisi kaikenlaisista asioista, mutta että en edelleenkään pelkäisi elämää ja tunteiden laittamista peliin?

Ei se ole enää niin. Opin pelkäämään elämää, tunteitani ja itseäni, enkä varmasti enää pidä sydäntä esillä käsissäni. Tältä osin menin rikki. Ja se on erityisen surullista siksi, että nämä asiat on olleet iso osa sitä, mikä on minusta tehnyt minut.

Kiitos 2017. Siitä, että vihdoin lopuit.


maanantai 4. joulukuuta 2017

Ruoska


Olen pitkälti läpi elämäni kokenut olevani jollain tavalla riittämätön. Selkeimmin tämä tulee esille ihmissuhteissa ja se on ollut sama lapsesta asti. Aina jään vajaaksi, aina en ole jotain tarpeeksi, aina minusta puuttuu jotakin että kelpaisin. Joku lupaa että jää, vaan en taaskaan ollut riittävästi että hän olisi siihen oikeasti jäänyt. En saa ystäväksi ihmistä, jonka sellaiseksi hirveän kovin haluaisin. En ole muille samanarvoinen kuin mitä he ovat minulle. Yhtä tärkeä, yhtä rakas. Yhtä riittävästi.

Vasta hiljattain olen ymmärtänyt, että en pelkästään ole kokenut olevani riittämätön muille - olen ollut sitä myös minulle itselleni. Toki olen aina tiedostanut vaativani itseltäni huomattavasti enemmän kuin koskaan vaatisin muilta, mutta en ole osannut tarkastella sitä riittämättömyys-lasien kautta. Nyt senkin ymmärsin. Että se ei ole vain täydellisyyden vaatimista itseltäni, vaan se on riittämättömyyden kokemista sen vuoksi.

Selasin instagrammiani taaksepäin taannoin aikani kuluksi, taisin etsiä jotain tiettyä kuvaa sieltä silloin, ja törmäsin kerta toisensa jälkeen salikuviin ajalta kun salilla vielä kävin. Ja minähän olin suuri. Miksi silti tunsin itseni aina liian pieneksi?


Minusta lihakseni olivat aina liian pienet. Ne eivät koskaan olleet tarpeeksi. Välillä näin itseni peilissä sopivana, mutta vain kun lihakset olivat juuri treenatut, eli pumpissa ja siten hetken aikaa suuremmat kuin oikeasti. Aina silloin mietin, että sitten kun ne on tuollaiset ilman pumppia, olen tarpeeksi. Sitten olen valmis.

Vaan kun olin miettinyt samaa jo vuosikausia ja monen monta kiloa aiemmin. Jo melkein kaksikymmentä kiloa pienempänä mietin, että sitten kun lihakset näyttää siltä miltä ne pumpissa silloin näyttivät, olisin valmis. Mutta koskaan näin ei käynyt. Koskaan ei tullut hetkeä kun olisin kokenut, että nyt on hyvä. Olin aina liian pieni. Riittämätön oman ihoni sisällä. Ja se riittämättömyys on voimakas ruoska, mutta kovin kehno kaveri. Se on uuvuttavaa. Se, kun joka päivä miettii, että ehkä sitten joskus, kun jaksaa vain painaa nyt, niin sitten joskus olisi tarpeeksi.

Eikä ikinä ole.


Siksi luulenkin, että salikäyntien lopettaminen on ollut yksi elämäni parhaita päätöksiä. Vaikka päätökseksi sitä on toisaalta vaikea sanoa, se kun tapahtui kuin itsestään. Se kaatui juurikin siihen riittämättömyyden tunteeseen. Olin palkannut valmentajan, kaiketi Suomen parhaan ja arvostetuimman, auttamaan minua kasvamaan siihen kokoon kun halusin kasvaa. Vuoden päivät paiskittiin yhdessä hommia ja loppua kohti alkoi turhauttaa. Tajusin, että en edes valmentajan avulla pääse siihen kokoon jossa olisi hyvä. Koska missään ei ollut. Jo jokunen kuukausi ennen valmennuksen loppumista oli selvää, että sali ei ole enää juttuni. Minua alkoi viehättää pienempi ja sirompi koko, mikä todennäköisesti oli hätäviesti alitajunnastani, että lopeta ruoskiminen. Hengitä välillä. Ei ole pakko enää. Kymmenen vuotta piiskaa riittää. Anna armoa välillä. Lopeta.

Sinä olet tarpeeksi. Sinä riität.

Ja nyt minä riitän. Olen kokenut niin oikeastaan alkaen siitä hetkestä kun keväällä salilla käymisen lopetin. Ei ole enää pakko olla erilainen kuin olen. Kymmenen vuoden ruoskimisen jälkeen kehoni saa nyt olla sellainen kuin se on. Ei sen tarvitse muuttua miksikään ollakseen tarpeeksi. Se voi olla juurikin hyvä, juurikin näin, olematta virheetön. Sillä mikä tärkeintä - sen ei tarvitse yrittää olla täydellinen ollakseen täysin riittävä. Minun ei tarvitse olla täydellinen ollakseni täysin riittävä. Kehoni on yhtä epätäydellinen kuin minäkin, ja kelpaan silti. Kaikille en kelpaa, en tule koskaan kelpaamaan, ja joskus se sattuu kun se tulee lähteestä jolle olisi kipeimmin tahdonnut kelvata, mutta jos edes itselleni kelpaisin. Jos edes itse en itseäni vaatisi olemaan enempää kuin mitä olen, kuin mihin pystyn, kuin mikä on mahdollista. 


Olen nykyisin paljon pienempi kuin ennen, en läheskään yhtä kiinteä, olen sirompi, olen aivan erilainen kuin mitä kohti vuosikausia pyrin. Lihakseni ovat kadonneet kymmenen vuoden työn jälkeen, eikä se harmita laisinkaan. En enää näe peilistä ensimmäisenä vikojani. En etsi kehostani kohtia, joita pitäisi vielä parantaa. Katson kehoani, ja näen kehoni, sellaisena kuin se on. Välillä menee päiväkausia, viikkojakin, kun en kiinnitä siihen mitään huomiota. Se on keho, ei projekti. Ja minulle tämä on huomattavasti parempi juuri näin. Minulle tämä tarkoittaa, että olen saanut vihdoin rauhoittua, että saan vihdoin hengittää. Näen peilissä minut. Vuosien ajan peilistä katsoi takaisin joku, joka ehkä joskus saattaisi kasvaa minuksi. 

Vaan kävikin niin, että kutistuin minuksi. Kutistuin, ja yhtäkkiä olinkin tarpeeksi. Ollakseni tarpeeksi minun ei tarvinnutkaan olla aina enemmän. Riitti, että olin vähemmän. 

Olin. 
Olen. 
Tarpeeksi. 

lauantai 11. marraskuuta 2017

Pilkistää jo


Suunta.

Kuinka tärkeää onkaan se, että on jotain, mitä kohti pyrkiä.

Masennukseni ei ole koskaan ollut olemassa ilman syytä. Kohdallani ei ole koskaan ollut kyse siitä, että kemiat aivoissa vain menisivät epätasapainoon itsekseen, vaan sen laukaisee aina jokin selkeä tapahtuma. Laukaiseva syy voi olla kuitenkin aivan eri kuin syy, joka sitä pitää yllä. Kun ymmärsin tämän, ratkaisin sen.

Se mikä sen esille toi on ollut koko ajan selvää. Se tapahtui keväällä ja se johtui siitä, että päästin ensimmäistä kertaa sellaiset traumat pintaan joista en ollut koskaan aiemmin puhunut, kenellekään. Niiden pintaan päästäminen toi esille voimakkaan PTSD-oireilun. Silloin vielä vannoin, että ei tämä masennukseen tule johtamaan. Mutta niin se vain johti. Se ei ollut minun käsissäni silloin.

Vaan tämä nykyinen hetki on. Se, mikä sitä on pitänyt yllä, on minun käsissäni. Ainakin voin siihen koittaa vaikuttaa.

Muistin yllättäen, jotenkin puolivahingossa, sen mistä jo terapian ensimmäisellä pätkällä oli toisinaan puhetta. Että tarvitsen aina jotain suurta ja jännittävää, mitä kohti pyrkiä. Olen ääripäiden ihminen, eikä pieni ilo kanna kuin pienen ilon verran. Täytyy olla suuri ilo, mullistus, jotta se kantaa pitkään. Ja ymmärsin, että tilanne ei ole enää hetkeen ollut sellainen. Siinä mielessä, että olisi mitään toivoa, että voisin jotain sellaista saavuttaa mitä kohti koitin pyrkiä. Aikoinaan on ollut maasta toiseen muuttoa, takaisin Suomeen sopeutumista ja sen kaikki anti, on ollut täällä elämisen opettelua, oli ammattiin opiskelua. Luonnollisena seuraavana askeleena olisi ollut oman alan työn löytäminen, mutta en ole voinnissani voinut sitä sen enempää edes ajatella. On ollut kirjaprojekti, joka ei sitten kuitenkaan toteutunut, eikä tarjonnut kaipaamaani uutta ja hienoa. Piti lentää kaikista peloista huolimatta matkustajakoneella, mutta pettymyksekseni sekään ei koskaan tapahtunut.

Ymmärsin myös sen, että eräs itselleni hyvin tärkeä ystävyyssuhde on ollut asia, jota kohti olen voinut pyrkiä. Se on ollut suunta, mikä on kantanut pitkälle. Toive siitä, että se tulisi olemaan edes puolet siitä mitä siltä kaipasin. Vaan pitkän taistelun jälkeen tuli aika luovuttaa. Tuli aika huomata, ettei se tule koskaan olemaan lähellekään sitä mitä halusin sen olevan. Edes lopulta ystävyyttä. Alun surun jälkeen kuitenkin ymmärsin sen, että niin se taitaa tosiaan olla, että kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu. Vaikka kuinka surettaisi jättää taakse jotain niin tärkeää, niin edessä saattaa olla jotain paljon hienompaa. Vaikka kuinka välillä surettaisi ja itkettäisi se, mikä on menetetty, sen kestää kun on jotain muuta mitä kohti kulkea.

Se olisi voinut olla sen viimeisenkin suunnan kuolema ja totaalinen loppu, mutta sen sijaan se olikin uuden mahdollistaja. Se mahdollisti uuden suunnan. Se mahdollisti sen, että on taas jotain uutta ja jännittävää, mitä odottaa. Sitä ei tilanne tarjonnut, vaan se piti itse kehittää ja luoda. Piti rakentaa kulkureitti ylös tästä kuukausia kestäneestä synkkyydestä. Ja minä kiipeän nyt sen reunoja pitkin. Valoa näkyy jo, ja se loistaa.

Kun uusi suunta löytyi, kaikki kirkastui. Välittömästi. Hymyilin ja nauroin näennäisesti ilman syytä ensimmäistä kertaa aikoihin. Ajatus alkoi luistaa, eikä enää takunnut. Valtava inspiraatio. Kirkkaus. Ilo. Jännitys. Odotus. Tärkeän loppu onkin huikean alku.

Ja nyt seuraa antikliimaksi - en halua vielä kertoa enempää. Olen se tylsimys, joka vihjailee, muttei kerro. Se, joka sanoo, että voi kun olen innoissani, muttei kerro miksi. Kerron myöhemmin. Lupaan. Ilman tätä vihjailua en voisi tänne kirjoittaa aikoihin mitään.

Sillä halusin kertoa, että sille on syy, miksi terapeuttikin näki heti kun sisään vastaanotolle kävelin, että nyt on Heidillä selvästi parempi vointi.

On.

Löysin suunnan. Ja siellä tunnelin päässä pilkistän minä itse. Löydyn pian taas. Millaisena, sitä en vielä tiedä. Ja se tässä onkin kaikista jännintä!





perjantai 27. lokakuuta 2017

Sinulle


Sinulle,
joka halusi herätä aamulla
ja kykeni sängystä nousemaan.

Sinulle,
joka pirskahteli energiaa
ja jaksoi ryhtyä touhuamaan.

Sinulle,
joka näki tulevaisuuden
ja innostui suunnitelmista.

Sinulle,
joka nauroi aidosti
ja itki usein vain kauneudesta.

Sinulle,
joka tähtäsi korkealle
eikä suostunut tyytymään.

Sinulle,
joka sanoi kaikkeen kyllä
eikä peruuttanut menojaan.

Sinulle,
joka tunsi inspiraatiota
eikä lamauttavaa turtumista.

Sinulle,
joka kohteli itseään hyvin
eikä vain lakannut välittämästä.

Sinulle,
joka teki aina parhaansa
eikä luovuttanut yhtenään.

Sinulle,
joka tiesi oikean ja väärän
eikä sekoittanut niitä keskenään.

Sinulle,
joka sai aikaan mitä vain
eikä antanut muiden lannistaa.

Sinulle, 
joka tiesi selvästi kuka oli
eikä joutunut itseään etsimään.

Sinulle,
jonka voimat riitti arkeen ja juhlaan
eikä uupunut jo hengittämisestä.

Sinulle,
joka peilissä näki itsensä
ja se vastasi syvintä sisintä.


Sinulle,
joka tahtoi luoda uutta
ja toimi sen eteen.

Sinulle,
jonka mieli oli keveä
ja aurinko voitti sateen.


Sinulle,
joka olit
kiltti
hyvä
analyyttinen
järkevä
kykenevä
fiksu
vahva
selkeä
iloinen

terve.



Olit joskus minun.

Tämä on
sinulle.


Minulle.


torstai 5. lokakuuta 2017

Rysähdyksiä ja lempi-ihmisiä


Kuuletteko sen sinne asti? Sen, miten palaset paikoilleen loksahtelee? Se ei ole pientä kilahtelua, eikä siitä kuulu pieni loks tai tumps. Siitä kuuluu rysähdys. 

Ryskis!

Se, miksi elämäni on aina ollut niin mustavalkoista.

Miksi olen joko tai. Sata tai nolla. Täysillä tai ei ollenkaan. Miksi normaalisti täysin riittävä 85% ei tunnu missään, eikä koskaan riitä. 

Miksi ihmiset on joko hyviä tai sitten pahoja. Miksi yhdestä virheestä sijoitan toiseen ääripäähän.

Miksi ihmissuhteet on hankalia. Miksi olen niitä niin monta katkaissut kerrasta poikki, pienestäkin virheestä, ehkä olemattomastakin, enkä ole taakseni katsonut.

Miksi olen muuttanut kerta toisensa jälkeen, vaihtanut kaupunkeja, maita. Heti kun jokin on siihen antanut pienenkin syyn. Joskus päähänpistosta.

Miksi kun saan jotain päähäni ja jos jokin sen estää, on se maailmanloppu. 

Miksi pienetkin epäonnistumiset sortaa allensa kaiken. 

Miksi omasta identiteetistä on niin vaikea saada kiinni.

Miksi tunteet tuntuu tuhannen voimalla. Miksi ne vaihtelevat laidasta laitaan yhdenkin päivän sisällä. Miksi niitä on välillä hyvin vaikea hallita ja miksi tietyt tunteet ovat aivan kokonaan oman kontrollin ulkopuolella.

Miksi joillakin ihmisillä on minuun niin suuri valta ja vaikutus.

Miksi hylkäämisen ja menettämisen pelko on niin massiivista ja miksi reagoin pieneenkin sellaiseen enteeseen, vaikkei se olisi edes todellinen.

Miksi takerrun tiettyihin ihmisiin kovemmin kuin olisi järkevää ja miksi en siltikään, tämän tiedostaen, voi asiaa hallita.

Miksi kiukustun kuin pikkulapsi.

Miksi testaan, miksi luon ongelmia tyhjästä, miksi työnnän pois ja taas vedän takaisin.

Miksi olen hankala.

Miksi sisälläni on aina asunut tyhjyys.

Miksi saan erilaisia päähänpistoja, haitallisiakin, ja miksi toimin niiden eteen.

Miksi saatan käyttää vaikka satoja euroja muutamassa päivässä ihan vain kun haluan tai koen tarvitsevani jotain, ja se vain sattuu maksamaan sen verran.

Miksi en tunnista rajoja kovin helposti ja miksi tarvitsen siihen muita osoittamaan missä ne menevät.

Miksi menen aina kaikkeen mukaan koko sydämellä enkä osaa rajoittaa sitä, vaikka joskus se olisikin viisasta.

Miksi olen dark & twisted. 

RYSKIS!

Loksahtelee.

Olen silti kiltti. Suurin osa näistä tulee esille ääripäissä, tietyissä tilanteissa tai tietynlaisissa ajanjaksoissa. Osaan olla varsin ihana ja lempeä, hyvä ystävä. Paraskin. Hauskaa seuraa. Osaan olla ihminen, josta pidän itsekin.

Vaan välillä olen päästäni aivan sekaisin. Nyt tiedän miksi.




Sanovat, että rajatilapersoonallisuushäiriöisen elämä on kuin 90% heidän kehostaan olisi kolmannen asteen palovammojen peitossa. Meillä ei ole ns. tunteiden ihoa. Ei mitään suojaa niille. Ja se kirvelee melkein jatkuvasti. Polttaa.

Kovasti. 

Minkäkö itse koen ongelmallisimmaksi? Ihmissuhteet. Toiset soljuu omalla painollaan täysin ilman ongelmia ja toiset ovat jatkuva taistelukenttä. Minun puoleltani. Ihmissuhteen toinen osapuoli saa miettiä vähän väliä, että mitähän hittoa taas tapahtui. 

Rajatilapersoonallisuushäiriöisten piirissä tunnetaan termi favorite person, lempi-ihminen. Se ei tarkoita parasta ystävää, vaikka paras ystävä voi toki sellainen myös olla. Se tarkoittaa ihmistä, johon tarttuu kiinni kynsin hampain, johon rakentaa emotionaalisen riippuvuuden, jolta kaipaa hirveästi huomiota ja jonka mahdollisesta huomion puutteesta maailma romahtaa. Lempi-ihmistä kohtaan tunteet vaihtelevat vain ääripäästä toiseen ja sitä voi tapahtua jatkuvalla syötöllä tai pidemmissä sykleissä. Hänen suhteensa ei varmasti ole olemassa harmaata aluetta. On vain ja tasan musta ja valkoinen. Kaikki on ihanaa potenssiin tuhat kun hän antaa sen huomion jota häneltä hakeekin, mutta kun pienikin asia muuttuu, olkoonkin pelkkä vivahde, sana, ele tai aistimus, voi sitä mennä hyvin syviin vesiin hyvin nopeasti. Ja sitä tekee helposti mitä vain välttääkseen sen todellisen tai (yleensä) kuvitellun hylkäämisen. Aivot huutaa hätätilaa niin kovin, ettei järjen ääni kuulu, ja koko kehoon sattuu. 

Lempi-ihminen on kuin huumetta. Sen tarjoama hyvä tuntuu aivan äärettömän hyvältä, se tunne saa lentämään pilvissä. Mutta samalla sen aikaansaama huono on hirvittävän huonoa ja se vie synkille poluille. Lempi-ihminen on pakkomielle. Se on sata lasissa, valtava intensiteetti, jatkuva nälkä. Niin kovassa vauhdissa hengästyy ja uupuu, G-voimat vääntää vatsan nurin ja jatkuvat itsehankitut iskut kasvoille repii ihon auki. Joka päivä. Koko ajan. Välillä liitää jossain siellä minne asti linnutkaan ei lennä, vaan satavarmaa on, että alas tullaan aina ja että se on jälleen sellainen rytäkkä, että arpia jää.

Voi olla, että lempi-ihmisellä on lopulta hyvin vähän tekemistä sen kanssa kuka hän on ja enemmän tekemistä sen kanssa millaiseksi sitä on hänet mielessään luonut. Hän voi olla täysin sattumaa tai monen asian summa, mutta lopulta ehkä kuitenkin suureksi osaksi vain kuvitelmaa. Idealisoitu, jalustalle nostettu, aina lopulta saavuttamaton omien tunteiden luomus. Ja vaikka sinne jalustalle kurottaa kuinka, ei koskaan aivan yllä. Koska jalustaa ei ole, eikä kukaan siellä päällä seiso. 

Ja silti se ihminen siellä kuvitteellisella jalustalla on aivan hirvittävän tärkeä ja silti sitä jatkaa mahdotonta kurotteluaan päivästä toiseen.

Tämä kaikki on luonnollisestikin raskasta ihmissuhteen molemmille osapuolille. Minulle itselleni se on aivan hirvittävän uuvuttavaa. En tahtoisi, että minulla olisi lempi-ihmistä. Tahtoisin, että minulla olisi vain mukavia, tasaisia, varmoja ihmissuhteita, joihin ei mikään pakottaisi tarttumaan henkeni edestä kiinni. Tarttumaan kiinni vain ja ainoastaan kuvitteellisen tarpeen ja hylkäämisen pelon vuoksi.

Ehkä tieto on valtaa. Ehkä yleinen analyyttisyyteni on voimaa ja ehkä se, että järki ei minua kovin helposti sekopäisyyksissänikään jätä, toimii avukseni. Ehkä se, että tällä kaikella on nyt nimi, syy ja tunnistetut seuraukset, auttaa asian hallitsemisessa.

Minä yritän. 

Mutta minulla ei ole tunteiden ihoa kuin 10%:ssa kehoa.

Ja minua kirvelee.