lauantai 31. joulukuuta 2016

Säkkikaupalla piikkejä ja pari terälehteä


Mikä vuosi. Kohteliko 2016 jotakuta hyvin?

Pitkin vuotta on tullut maailmalta ilmoituksia yhden sun toisen suuren julkisuuden henkilön menehtymisistä, ihan loppuvuoteen asti. Sen jälkeen kun aloin tätä tekstiä ajatustasolla työstää, on lähtenyt vielä ainakin kolme. Viikossa. Kuoleehan ihmisiä jatkuvasti muutenkin, niitä julkkiksiakin, mutta tämä vuosi on jotenkin aivan erityinen ollut tällä saralla silti. Niin monen lapsuudensankarit on poistuneet, niin monet suuret lahjakkuudet ja niin laajalti rakastetut.

Ja minun Natuseni. Ja minun isäni.

En ole ennen tätä vuotta menettänyt koskaan ketään. Tokikaan Natunen ei ollut ensimmäinen menettämäni lemmikki, mutta siinä se ero taitaa ollakin, kun Natunen ei ollut vain lemmikki. Natunen oli hyvin vahvasti perheenjäsen ja monella tapaa puolet siitä kaikesta, mitä itse olin. Oltiin yhteen kasvaneet ja kun Natunen kuoli, minusta kuoli puolet. Natunen on yhä edelleen minun kaikista suurin menetykseni. Tuo otus oli koko elämäni toisiksi tärkein elävä olento, tärkein heti mieheni jälkeen.

Molemmat menetykset on aiheuttaneet suurta surua. Natusen kuolema maaliskuussa vei syviin vesiin, jonka vuoksi kompuroin pohjakivikossa useamman kuukauden. Jossain takaraivossa tiesin koko ajan, että siitä kyllä selviää, mutta odottaminen oli tuskaisaa, enkä aina ollut varma onko niin väliä sillä selviänkö sittenkään. Pikkuhiljaa kesän myötä alkoi olla niitä hyviäkin päiviä ja suoranaista euforiaa tiettyinä hetkinä. Kun suru väistyi enemmän ja enemmän taka-alalle, pääsin tapaamaan nykyistä minää, johon en vielä ollut tutustunutkaan ennen. Niin paljon oli muuttunut, jotain tärkeää ja olennaista. Näin pilkahduksia siitä ihmisestä, jollainen olin aina halunnutkin olla. Ne kulmat itsessä, jotka hiomista kaipasi, olivat pyöristyneet, pehmenneet. Niiden myötä syntyi uusi ihminen, joka edelleen pikkuhiljaa rakentuu, mutta joka alkaa näkyä koko ajan yhä teräväpiirtoisemmin. Suru oli kasvattanut valtavasti, olin vahvistunut paljon, olin löytämässä itseäni aivan uudelleen ja aivan ensikertaisella tavalla.

Ja minä hymyilin. Koska minä pidin siitä, miltä tuntui, kun aurinko vihdoin paistoi. Minä rakastuin joka hetki aina enemmän tähän kaupunkiin, minä sain voimaa ihmisistä ja itsestäni ja koin sitä kautta kaikenlaista upeaa.

Kesän taittuminen syksyksi oli ehkä elämäni parasta aikaa.

Sitten tuli talvi. Isä kuoli. Taas oli lumi maassa, niin kuin vielä silloinkin oli, kun Natunen menetettiin. En koskaan unohda sitä, miten minulla oli päällä vähän liian pieni musta takki ja punainen kaulahuivi, kun tyhjän kopan kanssa astuttiin klinikalta ulos ja suru oli musertava. Samaan tapaan en koskaan unohda sitä missä olin kun sain soiton poliisilta, joka kertoi isän kuolemasta. Miten kyykistyin lattialle ja koitin saada otetta siitä tiedosta, että isää ei enää ole.

Aavistin isän kuoleman etukäteen, ennen lopullista tietoa. Tiesin sen tapahtuneeksi. Tunsin vahvasti, että yksi elämä läheltäni sammui taas. Tällä kertaa minä olin kuitenkin vahva. Taustalla oli jo yksi valtava menetys, joka opetti hirvittävät määrät asioita elämästä ja kuolemasta, luopumisesta ja surusta. Onnestakin. Nyt minä tiesin ja osasin, suru oli jo tuttu, tiesin miten tämä menee ja miltä se pahimmillaan tuntuu. Ja tiesin, ettei se niin syvälle voi tällä kertaa viedä enää. Koska nyt se tuli niin hyville pohjille. Vahvoille perustuksille.

Suru onkin ollut hyvin erilaista eikä läheskään niin kuohuvaa. Se on ollut hiljaisempaa, harvemmin iskevää ja se on ollut monella tavalla tutkiskelevampaa kuin ylitsevuotavaa. Surua on syntynyt myös eri asioista kuin mitä Natusen kuolemasta aiheutui. Molemmat oli tärkeitä ja rakkaita, molemmat koskee, molemmat isoja menetyksiä. Molemmat myös kaksi eniten huolta aiheuttanutta hahmoa elämässäni, joiden hyvinvointia olen ajatellut paljon, pelännyt ja surrut. Molempien kuolemaan liittyi myös suurta helpotusta, koska molempien elämä oli siinä pisteessä, että se ei ollut elämisen arvoista. Siten molemmat pääsivät pois.

Minun ei enää tarvitse huolehtia Natusen kivuista, lääkkeistä, syövästä, leikkauksista, syömisestä tai syömättömyydestä, kuoleman lähestymisestä ja sen pelkäämisestä. Sitä se oli viimeiset kaksi vuotta. Olin omaishoitaja vuorokauden ympäri. Lääkitsin, huolehdin, pelkäsin, ruokin, vahtasin jokaista liikettä ja elettä, mahdollisia kipuja, koko elämää ja sen jokaista vivahdetta. Kaksi vuotta. Olin jo uupunut, rakkaudesta ja välittämisestä, hoitamisesta ja jatkuvasta tuntosarvet koholla olemisesta. Nyt Natuseen ei enää koske, ei ole enää syöpää eikä lääkityksiä. Nyt Natunen on siitä kaikesta vapaa, ja siten olen minäkin.

Minun ei myöskään tarvitse enää surra isän yksinäisyyttä, jonka tunsin aina välillä korventavana jossain sisuksissani asti. Olen onnellinen siitä, ettei hänen tarvinnut enää elää yhtään joulua, jolloin yksinäisyys oli varmasti suurimmillaan. Joka joulu sitä mietin ja murehdin, joka joulu sen tunsin syvällä sisälläni. Nyt isä on siitä tunteesta vapaa, ja siten olen minäkin.

Tämä vuosi jakautuukin oikeastaan näihin kahteen tapahtumaan, ja niiden väliseen aikaan. Oli Natusen menetys ja suru, oli paljon onnea, hymyä ja naurua, oli isän menetys ja suru. Tämä vuosi oli kaksi isoa osaa ja yksi pienempi. Kaksi surua ja yksi onni. Valtavasti kyyneleitä ja vain kymmenen naurua. Kolmetuhatta kiloa mustaa väriä ja puoli kiloa valkoista. Säkkikaupalla piikkejä ja pari terälehteä.

Voisi helposti kuvitella, että vuosi on ollut elämäni kamalin. On ollut, mutta samalla se on ollut elämäni hienoin. Voiko niin sanoa vuotena, jolloin menetti kaksi niin tärkeää? Minä sanon. Sillä se määrä, mitä olen näistä menetyksistä oppinut, mihin se kaikki on minut vienyt ja johdattanut, miten paljon se on saanut aikaan ääretöntä kiitollisuutta, miten paljon olen kasvanut ja vahvistunut, miten syvästi tunnen rakkautta ja välittämistä ihan kaikkea ja kaikkia kohtaan, miten tämä kaupunki vain vahvistaa asemaansa kotinani ja miten miltei kaikki levottomuus itsessäni on astunut pois kuin se ei olisi koskaan olemassa ollutkaan. Sitä kautta tämä vuosi on ollut aivan huikea. Rakastan oppimista, erityisesti elämästä, ihmisistä, niin hyvässä kuin huonossa. Se on kaikki yhtä arvokasta.

Ja minä niin rakastan rakastaa. Tuntuu, että saan ja voin tehdä sitä nyt paljon vapaammin, kun suurta siivua rakkaudesta ei ole enää suunnattu jatkuvasti sille, jonka pehmeästä turkista olisi niin kovin tahtonut ikuisesti pitää kiinni ja josta silti piti irrottaa.

Olen tänä vuonna heittäytynyt kerta toisensa jälkeen elämän vietäväksi, olen sanonut kyllä niin moneen kertaan että sekoan jo laskuissani, olen itse ehdottanut, järjestänyt ja mennyt. Olen kokenut valtavasti kaikenlaista, olen löytänyt uusia asioita, uusia ihmisiä. Olen ollut useaan otteeseen epämukavuusalueella ja sen vaikutukset huomattuani olen kutsunut sitä lempialueekseni. Kehityksen määrä siellä on loputon ja nautin kaikesta, mitä se minulle suo ja tuo. Olen jatkuvalla tutkimusmatkalla itseeni ja löydän puolia, joista voin aivan aidosti yllättyä kun ne itsessäni kohtaan. Huomaan, että koko ajan lähestyn yhä enemmän sitä ihmistä, jollainen olen aina tahtonut olla, jollainen en koskaan ennen ajatellutkaan voivani olla. Olen samalla myös tutkimusmatkalla niihin ihmisiin, jotka jo elämässäni ovat, ja opin tämän kaiken ohessa myös heistä koko ajan lisää, ja se on loputtomasti kiehtovaa.

Niin, ja taisin keksiä sen oman alanikin. Koulu alkaa ihan kohta.

Ensi vuodelta toivoisin kaikkea tätä hyvää lisää ilman yhtäkään menetystä. Tiedän, että kehitys jatkuu, se on varmaa. Koulun alkamisen ja ammatin saamisen ohella odotan innokkaasti sitä koko kokemusta; millainen se minulle on, miten sen kaiken koen, miten se minua kasvattaa ja muuttaa? En malta odottaa, sillä tiedän sen tekevän paljon. Koko koulu aivan kaikkineen on sitä epämukavuusaluetta, jolle olen taas kerran sanonut kyllä.

Lupaan sanoa ensi vuonnakin kyllä, lupaan edelleen heittäytyä usein ja hakeutua sinne alueelle, jossa ei pääse kaikista helpoimmalla. Lupaan myös, että koitan esimerkilläni inspiroida samaan muitakin. Että muutkin uskaltaisivat päästää irti omasta kuplastaan, että yhä useammin sanottaisiin kyllä, että otettaisiin ojennetusta kädestä kiinni ja halattaisiin. Sillä siitä kaikesta syntyy tunne, että voisi valloittaa vaikka koko maailman. Yhtäkkiä on voimaa ja kykyä tehdä mitä vain!

Ja siksi minä lupaan myös sen, että ainakin yritän uskaltaa lentää. Pääni sisällä jo aina ja jatkuvasti, mutta konkreettisestikin. Tuntuu, että alan olla valmis. Ihan kohta olen tarpeeksi rohkea, ellen jo nyt. En enää suostu siihen, että pelko estää kokemasta yhtään mitään.

Sillä jos 2016 jotain ylitse muiden opetti, niin sen, että elämässä tapahtuu välillä paljon pelottavampiakin asioita kuin mitä lentäminen voi koskaan olla.



Ensi vuosi on hyvä. Parempi. Tunnen sen intona ja inspiraationa ylävatsalla ja rinnan päällä. Näkymättömänä halauksena, joka ei päästä irti. Siinä otteessa on ihmisen hyvä olla. Siinä uskaltaa hymyillä, vaikka kylmä vesi välillä kirpaisisikin.

Katso ylös. Lennän siellä ihan kohta.


lauantai 17. joulukuuta 2016

Sinä olet




Menetinkö sinut, kun kuolit juuri?
Menetinkö sinut kaksikymmentä vuotta sitten, kun meidän piti pois lähteä?
Oliko niin, että et koskaan minun ollutkaan? 

Kuka sinua piti otteessaan?
Mikä oli se voima, vahvempi kaikkea, suurempi kuin rakkaus?
Mikä sinut sai?
Mille hävisin?

Mikä oli niin mustaa, että se hautasi alleen kaiken valoisan?
Mitä sinun mielessäsi asusti? 
Kuka oli se kummitus, se demoni, saatana,
se sarvipäinen otus,
jonka punaiset silmät polttivat katseellaan reikiä sydämiin?

Kuka sinä olit?
Kuka minä olin sinulle?
Mitä minä merkitsin?

Olinko painolasti, taakka, ylimääräinen,
vai olinko rakkaus? 
Olinko huoli, pelko, synkkyys,
vai olinko onnellisuus?
Tuska, musta,
ilo, valkoinen.
Olinko kaikkea, olinko liikaa, 
olinko osan jokaista vai aina sittenkin liian vähän?

*****

Ymmärtäisitkö jos kertoisin, miten vaikeaa elämä joskus on?
Millaista polkua kuljin, kuljen?
Miten paljon olen riittämättömyyttä tuntenut?
Miten aina pelkään, etten kelpaakaan heille, joille eniten maailmassa haluan kelvata? 
Miten niin monesti havahdun huomaamaan, että ei, en vieläkään ole tarpeeksi?
Miten se sattuu joka kerta samalla tavalla kuin sinä sen sanoisit?

Uskoisitko, miten kaikki normaali on minulle työn takana?
Ihmissuhteet, 
onnellisuus,
paikkani maailmassa,
elämä.
Uskoisitko?

Eikö ollutkin sinullakin samanlaista?
Tämänkö siis perin?
Tämänkö sinulta sain mukaani kantaakseni?
Näinkö elät minussa? 




Olitko koskaan minun, edes ohikiitävästi?
Viimeisinä vuosina,
kaksikymmentä vuotta sitten,
kolmekymmentäkaksi vuotta sitten.
Koskaan?

Koska minä olin sinun.

Ja sinä olit minun tuska, musta,
ilo, valkoinen.

Sinä olet. 

maanantai 12. joulukuuta 2016

Pikkupaskiainen


Joskus ala-asteella, ehkä vielä yläasteenkin puolella, meillä täyteltiin koulussa slämäreitä. Itse tein niitä ahkerasti ja ne kiersivät parhaimmillaan koko luokan läpi, ehkä opettajankin ja oman äidin kautta taas omiin kätösiin ihmeteltäväksi. Nyt slämäreistä on puhuttu taas hiljattain enemmän ja itsekin löysin pari vanhaa omaani ja sukelsin menneeseen. Viikonloppuna sain täyttää sellaista ensimmäistä kertaa aikuisena.

Siellä kysyttiin, että mistä sanasta pidän eniten.
Minä vastasin, että jään. 
Se on kaikista kaunein. Se tarkoittaa, ettei toinen lähde.

Siellä kysyttiin myös, mistä sanasta pidän vähiten.
Minä vastasin, että lähden.
Se tarkoittaa aina jonkun loppua, hyvästejä, pistettä tarinalle ja tyhjää oloa.

Monesti sitä, että joku ei ollut tarpeeksi, oli liikaa, ei kelvannut. Joku. Minä.

Kysymykseen siitä, mikä on itsessäni sellainen piirre josta en pidä tai josta tahtoisin eroon, vastasin, että liiallinen innokkuus. Se on asia, joka aina mainitaan joko sanallisesti suoraan tai jotain toista kautta niissä hetkissä, kun ihmissuhteesta ei tullutkaan mitään. Tai sitä, mitä itse halusin siitä tulevan. Kuten ystävyyttä.

Mainitsin myös joko/tai -persoonan, vaikka siitä olenkin suureksi osaksi päässyt eroon. Joskus se silti nostaa edelleen päätänsä, enkä kultaista keskitietä välttämättä osaa. Puolustelen itseäni sillä, että en osaa enkä halua tehdä mitään puolella sydämellä. Kun olen jossain jutussa mukana, olen todella siinä jutussa mukana. Kun minä välitän, minä ihan totisesti välitän. Syvästi ja merkityksellisesti.

Ja se sitten taas näyttäytyy liiallisena innokkuutena. Jo teini-iässä huomasin, että sillä on erittäin helppo työntää ihmisiä elämästä pois. Olemalla mukana kokonaisella sydämellä, eikä vain puolikkaalla. En pelkästään sure tätä itseni puolesta, että olen taas sen kokenut enkä tunnu koskaan oppivan, vaan jo jotenkin käsitteenä se on niin valtavan surullinen. Että pitäisi välittää vähemmän. Kun minusta minussa parasta on se, että aina välitän niin paljon, kaikista niistä, jotka on itselle tärkeiksi tulleet. Minä välitän. Miksi sen pitää olla niin huono ominaisuus?



"En tiedä miksi introverteilla on hiljaisen ja ujon ihmisen maine, 
että he viihtyisivät pääasiassa yksin. 
Oletko koskaan ystävystynyt introvertin kanssa, joka on päättänyt että sinä olet hänen aikansa arvoinen? 
Meistä tulee planeetan takertuvimpia, paljon tarvitsevia pikkupaskiaisia, 
koska maailmassa on lopulta vain muutamia ihmisiä, joita voimme sietää."


Olen jakanut yllä olevan tekstikuvan sosiaalisessa mediassa ainakin kolmesti aikoinaan, ehkä neljästi. Se on aina naurattanut, koska se on totta. Että kun sitä löytää ihmisen jonka kanssa tahtoo oikeasti olla ja viettää aikaa, jonka kanssa kokee jollain lailla syvempää yhteyttä ja tietynlaista merkityksellisyyttä ja tärkeyttä, sitä menee ihan huomaamattaan siihen mukaan niin valtavan innokkaasti. Sydän kämmenillä maaten ja kädet pitkälle eteen ojennettuina jo heti alussa. Silloin innokkuuden osaa vielä pitää aisoissa, piilossa, ettei pelota toista pois, mutta sisällä kuohuu. Ajan myötä se pirskahtelee esille pienissä tai suurissa puuskissa. Lopulta sitä ei pidättele mikään.

Se innokkuus ei koskaan laannu ellei sille suoraan sanota, että nyt riittää. Sitä haluaa niin palavasti olla toisen ystävä, saada ystäväksi ja mitä enemmän toisesta aistii ettei hän ole yhtä suurella sydämellä mukana, sitä palavammin se liekki itsessä palaa. Pitää tehdä enemmän, antaa enemmän, kertoa enemmän, olla enemmän läsnä ja ehdottaa juttuja, ja ehkä sitten se toinenkin haluaisi. Ongelmahan on kuitenkin siinä, että kaikki eivät yksinkertaisesti tahdo ystäväksi, kaikki eivät tahdo olla lähellä, kaikki eivät koe sitä samanlaista tarvetta kuin itse niin voimakkaasti kokee. Silloin viimeistään tulee esille se, että sitä on taas se pikkupaskiainen jota on oppinut itsessä vihaamaan, ja sitä pilaa kaiken lopunkin mahdollisen potentiaalin yhtään mihinkään iskemällä kaikki loput kortit pöytään kerralla, kaiken sen mitä on sisällään pidätellyt ehkä pitkäänkin yrittäessään innokkuutta hillitä. Ja mitä enemmän ja rehellisemmin tunnoistaan kertoo, sitä kauemmaksi toinen siinä vaiheessa menee.

Ja siinä kohtaa tulee se lopullinen loppu, the end. Taas. Tälläkin kertaa. Taaskaan ei vaan osannut.

Joka kerta se tarina päättyy siihen samaan tunteeseen, että on menettänyt jotain tärkeää, sellaista jolle itse antoi kaiken ja oman sydämenkin tarjottimella, mutta sitä ei haluttu ottaa vastaan. Ja sitten sitä jää itse ilman toisen ja sitä omaa sydäntä. Koska mitä sillä omallakaan enää tekee, kun ei sitä taaskaan haluttu. Jää ilman mitään, tyhjin käsin. Rinnassa musta kolo, jossa kaikuna ontosti sykkii se kaikki, mitä eniten toivoi. 

Taas oli jollekin liikaa, ei riittävästi, tai ei muuten vain kelvannut. 

Niin. Tuo kuva nauratti ennen, koska se oli totta.

Nyt se ei naurata, samasta syystä. Koska se on totta. 


tiistai 6. joulukuuta 2016

Kaikki


Olen ollut elämäni aikana kaksissa hautajaisissa. Ensimmäisistä on varhaisimmat muistoni, taisin olla kolme. Isällä oli niissä surua. Ehkä siksi jäivätkin mieleeni, sillä muistan, miten isä itki. Olikohan se ainoa kerta, kun näin hänen itkevän?

En ole täysin varma. Hän taisi itkeä isänpäivänä kerran. Olin koulussa tehnyt hänelle teoksen, jossa oli vihreälle paperille askarreltu musta hevonen, jonka ratsastajan laukussa oli paperirulla, jossa luki onnea onnea saat näin multa, oma rakas isä kulta. 

Viime viikonloppuna olin elämäni toisissa hautajaisissa. Tällä kertaa se oli me lapset, kun itkivät isää. Isän ei enää tarvinnut itkeä mitään, murehtia mistään.


Koko tilaisuuden ajan huomasin vähän väliä tuijottavani arkkua ja ajattelevani melkein pakkomielteisesti, että hän makaa siinä arkussa, ihan lähellä. Että kun ei ole melkein kahteenkymmeneen vuoteen ollut häntä lähellä ja nyt hän makaa siinä. Kuolleena. Tuossa valkoisessa laatikossa. Ajatus oli jotenkin niin kovin absurdi, etten saanut siitä otetta ihan täysin ja silti se piti tiukasti kiinni. Mielessäni näin hänet arkun sisällä. Mietin, miten hän on siellä, miltä näyttää, mitä on päällä, onko kädet ristissä vatsalla vai makaavatko sivuilla, onko tukka kammattu, kummassa suunnassa on pää ja kummassa jalat. Ajatus ei tullut ja mennyt, vaan se kiusasi ja piti otteessaan kaikessa omituisuudessaan. Se tunne oli varsin vaikeaselitteinen ja itselle täysin uusi. Siihen liittyy kaikkineen paljon surua, hukkaan heitettyä elämää, hyvästejä, surrealistisuutta, lopullisuutta. Ja siltikin jonkinlaista toivoa ja rauhaa.


Minua myös kiusaa ajatus siitä, että koska en nähnyt isää niin moniin vuosiin enkä ole nähnyt häntä myöskään kuoleman jälkeen, huomaan välillä miettiväni, että onhan ihan varmasti kuollut? Että onhan se jostain varmasti tarkistettu, että se oli hän joka hänen sängystään löytyi? Välillä mietin, että mitä jos hän vain saapuu joku päivä kotiinsa ja huomaa, että koko asunto on tyhjennetty.

Oliko se varmasti hän, joka siellä arkussa oli?

Toisaalta luotan kyllä sen kaiken oikeellisuuteen. Mutta koska en ole nähnyt asiasta omin silmin todisteita, niin miten voin oikeasti aivan täysin tietää? Ymmärrän sen aivan erityisesti nyt, että miksi kuollut näytetään omaisille. Meidän tapauksessa se ei ollut mahdollista. Olisin katsonut.

Entä jos isä onkin vaikka juuri nyt saapunut kotiinsa? Ei hänellä ole edes puhelinta josta minulle soittaa, koska se on minulla täällä kotona.

Mistä minä voin oikeasti tietää?


Olen miettinyt myös paljon sitä ihmistä, jonka olen menettänyt. Kuka se oli? Isän papereita vuosikausien varrelta läpikäydessä on hänestä maalautunut oikeastaan itselle ihan uudenlainen kuva. Se ihminen, jonka itse tunsin ja muistin tuli niistä kyllä myös esille, mutta aivan yhtälaisesti, ellei sitäkin voimakkaammin, tuli esille ihminen jota en koskaan tuntenut ja jota en koskaan itselleni saanut. Joskus oli olemassa tuo nuori ja komea mies, joka oli valtavan fiksu ja jolla oli mahdollisuudet mihin vain.

Ja sitä kautta minulla olisi ollut mahdollisuudet mihin vain. Kaikkeen siihenkin, mitä ei koskaan ollut ja mitä en koskaan saanut.

Se on se ihminen, jonka menetin. Se, joka juuri kuoli, oli ihminen jonka menetin jo vuosikausia sitten. Nyt menetin sen kaiken, mitä olisi voinut olla. Ja sitä kautta suru on suurempi. Ei pelkästään omasta menetyksestä vaan kaikesta siitäkin, mitä isällä olisi voinut olla. Hänellä olisi voinut olla kaikki.

Minulla olisi voinut olla kaikki.

Meillä kaikilla olisi voinut olla kaikki.

Voi, kunpa saisinkin vain ottaa tuota kuvan nuorta miestä kädestä kiinni, rutistaa ja sanoa, että me pystytään siihen kyllä. Että vaikka tuntuu, että voimat itseä suuremmat hallitsee ja kummitukset menneestä ja omasta mielestä koittaa rikkoa kaiken kauniin, niin yksi voima voi olla aina suurempi. Ja se ihan oikeasti on rakkaus. Kuiskuttaisin korvaan, että kaikki järjestyy. Me voidaan pystyä siihen yhdessä. Meillä voi olla kaikki. Kaikkea ei tarvitse heittää hukkaan. Minä autan. Anna mun olla sulle kaikki.

Miksi en voinut olla kaikki?



Me tiedämme että sä lähdet
vain koska muuta et voi
Ja me toivomme että nyt sulle
pian taas laulu onnesta soi

Ja jollet sä luoksemme tulla 
vois milloinkaan uudestaan 
niin kuitenkin sydämissämme 
sua vain aina muistellaan


Nähdään isi joskus jossain toisessa maailmassa, jossa meidän polut taas kohtaa. Anna mun silloin olla sulle kaikki. Jooko? 

perjantai 4. marraskuuta 2016

Minulle olet aina isi


Viides päivä syyskuuta vuonna kaksituhattayksitoista kirjoitin sinulle kirjeen. Siinä luki muun muassa tällaisia asioita:


En ole nähnyt sinua, isääni, ehkä kolmeentoista vuoteen. Ei varmasti ole mennyt päivääkään, ettenkö olisi edes pienen pientä hetkeä sinua miettinyt. Olin mielestäni isin tyttö. Tykkäsin sinusta aina tosi kovin ja annoin kaiken anteeksi, koska olit minun isi. Koin aina, että meillä oli sellaisia omia juttuja. Muistan, miten monesti ulos lähtiessäni pyysin sinulta muutamaa markkaa, että sain ostettua karkkia ja miten annoit karkkirahaa, eikä siitä koskaan puhuttu muille. Yllätit minut kerran kun ulkoilutin naapuritalon koiraa, vaikka se oli ehdottomasti kiellettyä, eikä siitäkään silti kerrottu kenellekään. Meillä oli tällaisia pieniä keskinäisiä salaisuuksia ja tunsin itseni niin kovin tärkeäksi, koska meillä oli juurikin tällainen erityinen suhde keskenämme. 

Sydämeni pakahtuu edelleen onnesta joka kerta, kun laitat minulle syntymäpäiväonnitteluviestin. Sisimmässäni olen edelleen isin tyttö. Mielessäni palaan aina välillä siihen aikaan, kun meillä oli omia pieniä keskinäisiä salaisuuksia ja sinä olit sille pienelle tytölle maailman tärkein ihminen. Minulle olet aina isi. Rakastin sinua silloin ja rakastan sinua edelleen. 


Tänä vuonna en laita sinulle enää isänpäiväkorttia, enkä loppuvuodesta joulun toivotuksia tai syntymäpäiväonnitteluja. Tänä vuonna sinua ei enää ole.

Olen siitä onnellinen, että kirjoitin tuon kolmisivuisen kirjeen sinulle silloin. Se muutti paljon. Se sai sinut itkemään, pyytämään anteeksi kaikkea mikä oli jo anteeksi annettu, ja se sai meidät sanomaan toisillemme, että rakastetaan. Jokaisen tekstiviestin allekirjoitin Rakkaudella, Heidi. Sinä kirjoitit Rakkaudella isäsi. Halusin sen kirjeen kirjoittaa sinulle ensisijaisesti siksi, että tietäisit, että en kanna mistään kaunaa ja halusin että tiedät, että minun on käynyt elämässä lopulta hyvin. Halusin, että sitten kun aika sinusta jättää, sinä et joudu miettimään sitä, että pilasit kohdallani mitään. Se kirje oli sinulle tärkeä. Luit sen monta kertaa uudelleen. Kun sinulla oli vaikeampaa, luit sen, ja sinun oli helpompi olla.

Puolen elämääni olen tiennyt, että sinun aikasi täällä voi päättyä milloin vain. Aloin tehdä ajatustyötä asiasta jo silloin. Yllätyksenä ei tullut mikään muu kuin se, miten kauan jaksoit. Sillä tämä maailma oli sinulle aina liikaa. Et sinä koskaan täällä viihtynyt. Sinä olit yksinäinen susi, erakko, suojakilpesi raudanlujat. Olit aina vähän surullinen hahmo, sellaiseksi elämä oli sinut luonut. Yksinäiseksi. En tiedä koitko yksinäisyyttä jatkuvasti vai ohimennen. Toivon, ettet hirveän kovasti. Yritin sitä aina lievittää niillä keinoin, mitä pystyin tekemään ja mikä oli ylipäätään mahdollista.


Ja minä ymmärrän. Ymmärrän sen, että joskus tämä maailma voi olla liikaa ja täältä olisi vain päästävä pois jonnekin, missä on hyvä olla. Joskus mieli voi olla niin täynnä haamuja menneisyydestä ja nykyisyyden tuskasta, että todellisuus on vain liikaa. Maailma voi olla liikaa, elämä voi olla liikaa. Itseeni sattuu ajatella, että isäni elämä on ollut suurimmaksi osaksi taistelua, etkä ole löytänyt sellaista paikkaa tai tunnetta, jossa sinun olisi hyvä olla ja voisit levätä ja tuntea itsesi onnelliseksi niin pitkäksi aikaa, että siitä tulisi mukavaa todellisuutta ja valitsisit jäädä siihen. Pystyisit jäämään siihen. Mutta minä ymmärrän, ettei se ole aina mahdollista. Joillain toisilla asioilla voi olla suurempi valta ja jotkin toiset asiat voivat aiheuttaa suurempaa mielihyvää kuin onnellisuus itsessään, jonne ei tunnu pääsevän totaalisesti kunnolla koskaan. Minuun on aina sattunut, kun olen ajatellut miten sinuun sattuu. Olen koittanut miettiä sitä tunnetta, kun maailma on liikaa eikä näe eikä tunne enää mitään muuta kuin halun päästä pois. Ymmärrän, että sellainen elämä ei tunnu niinä hetkinä elämisen arvoiselta. Olen aidosti pahoillani, että sinusta tuntuu siltä. Jos voisin ottaa sen tuskan itselleni, tekisin sen. 


Nyt sinä olet vihdoin vapaa. Olen onnellinen siitä, että saat nyt olla. Olen onnellinen, että se kaikki tuska on nyt poissa, jonka kanssa elit ison osan melkein seitsemästäkymmenestäneljästä vuodesta. Minua surettaa, että kuolit ihan yksin. Sinä kuolit niin kuin suurimmaksi osaksi elit. Sinä surullinen, etäinen hahmo, joka et koskaan osannut oikein näyttää sitä, että rakastat. Kiitos, että kuitenkin kerroit rakkaudestasi minulle monta kertaa. Kiitos, että viimeiset vuodet saatiin käyttää siihen, että saatiin yhteys takaisin ja sain sinulle kertoa kaiken mitä halusin. Sen kaiken, minkä koin tärkeäksi nimenomaan sinulle kuulla. Siksi sydämeni on siltä osin kevyt. Surusta raskas, mutta sanotuista sanoista kevyt. Uskon, että sinunkin on nyt vihdoin kevyt. Uskon, että loppuvuosina molempien mielestä saatiin taas olla sellainen tiimi, mikä oltiin kun olin pieni, edes vähän. Vaikka en sinua koskaan tavannutkaan enää, ei kumpikaan kokenut sitä puutteeksi. Minusta meillä oli sitäkin suurempi yhteys. Ja siksi minä tunsin niin vahvasti muutamia päiviä sitten, että sinä olet nyt poissa. Siinä hetkessä tiesin. Sinä olit vapaa. 

Kiitos, että sain olla se joka huomasi, että olet kuollut. Se, jonka ansiosta sinut löydettiin. Sain olla sillä tavoin mukanasi silloinkin, kun aika sinusta jätti. Haluaisin ajatella, että sinä tiesit, että minä kyllä huomaan. Ehkä se oli tekstiviesti tuonpuoleisesta, Rakkaudella isäsi.

En hautaa sinua maan alle, koska sinä et koskaan paikkaasi löytänyt sen päälläkään. Päästän sinut leijailemaan tuhkahippuina ikuiseen vapauteen.


Lähetit tämän kuvan minulle tekstiviestinä. Se oli yksi monista muista. Pidän tästä kovin. Siinä on onnea. Sinussakin.


Kiitos kaikesta, isi. 


maanantai 31. lokakuuta 2016

Mansikanmakuista


Tämä suurin harppauksin muuttuminen on ollut melkein loputonta. Pysyin pitkälti muuttumattomana kaksikymmentäseitsemän vuotta, ja sitten lähdin Suomesta pois. Nyt muuttumista on kestänyt tähän mennessä sen aika tarkkaan viisi vuotta, eikä se näytä loppuvan silläkään, että sitä pysyy paikoillaan. Uskoakseni tässä punnitaan jatkuvasti niitä kaikkia oppeja, joita maailmalta mukanaan Suomeen toi.

Minä kyllä sanoinkin, että eri ihmisenä sieltä tänne tullaan ja että pikkuhiljaa sitä erilaisten tilanteiden kautta itsestään huomaisi konkreettisesti niitä uusia puolia, jotka toisaalla esiin pääsi ja jotka eivät enää täällä piiloon menneet. Tiesin siis, että eri ihminen olen, mutta se että näin kovin ja että näin kauan niitä muutoksia vielä näkyy ja esiin tulee, on yllättänyt. Niitä tapahtuu edelleen siihen tahtiin, ettei tässä vielä tänäkään hetkenä osaa sanoa millaiseksi sitä lopulta päätyy. Tuntuu, että suurin tai merkittävin murrosvaihe on menossa tällä hetkellä. Siksi suurin ja merkittävin, koska tuntuu, että tämä on se viimeinen pykälä ennen lopullista minuutta. Askeleita on otettu jo niin paljon ja koko ajan se palapeli on tullut valmiimmaksi. Muutamia palasia enää puuttuu. Ne merkittävimmät.

Natusen kuoleman jälkeen on tapahtunut suuri kasvupyrähdys. Se kaikki suru kasvatti ja vahvisti ja osaltaan myös avasi ovia kaikelle uudelle, monenlaiselle, niin ihmisille kuin asioillekin. Sitä oli myös identifioinut itsensä ennen juurikin ihmiseksi, jonka elämän tärkeimpiä otuksia oli tuo kissa. Elettiin yhdessä aika vahvassakin symbioosissa. Ei ollut minua ilman Natusta, eikä Natusta ilman minua. Me oltiin tiimi ja se oli vahvasti osa identiteettiäni. Koko aikuisikäni. Ja sitten yhtäkkiä tiimistä lähti toinen osapuoli pois tästä elämästä, enkä tiennyt yhtään miten elää ilman, kuka olisin. Piti opetella ja etsiä, miettiä ja kokeilla. Kuka minä olen ilman Natusta?

Sen olen saanut nyt melkein jo kokonaan selville. Ehkä vuoden tai kahden päästä taas katselen taaksepäin, että eihän se ollut vielä lähelläkään, mutta se tuntuu siltä nyt. Vuosi tai kaksi sitten tuntui myös vahvasti, että olin jo melkein löytynyt ja melkein valmis, enkä sitten lopulta ollutkaan. Mutta tämäkin vaihe on aina yhtä hyvä, kun kokee että on löytymistä lähellä, oli se sitten todellista tai ei. Joka tapauksessa se antaa tietynlaista turvaa ja rutkasti toivoa. Sen kuitenkin tiedän, että nyt tällä hetkellä tuntuu omassa ihossa ja nykyisenä minänä eläminen paremmalta kuin ennen. Ja uskon, että se tulee paikasta, jossa jo ainakin lähes tietää kuka on.


Vuosi sitten täällä oli tatuointimessut. Paikkana toimi yökerho, jossa oli mm. livemusiikkia ja ihmisiä tietysti siellä sun täällä, tatuoinneilla kilpailemista tuomariston ja yleisön edessä ja jatkuvaa video- ja valokuvausta. Olin siellä tutulla tatuoijalla ottamassa kuvaa olkavarteeni, jonka kanssa voitettiin parikin pystiä. Mutta minun oli siellä epämukava olla. Vaikka olin tuossa kohtaa jo oppinut puhumaan ihmisille, ei se tapahtunut vaivatta. Se oli ehkä pääasiassa kysymyksiin vastaamista, yleensä mahdollisimman lyhyesti. Koin ympäristön todella epämiellyttäväksi, ne ihmiset, sen metelin, paikan ylipäätään. Kerroin tekijälle pari sanaa silloisesta haaveestaamme Uudesta-Seelannista (koska sitä kysyttiin) ja pari sanaa kissasta, sekä tuli puhetta siitä, etten juo ja että olen kaiketi ensimmäistä kertaa yökerhossa. En tuntenut oloani hyväksi missään kohtaa, en vaatteissani, en tukassani, en itsessäni. Lähinnä halusin pois, mutta siellä piti olla, että sai haluamansa kuvan ihoon. Ja hieno kuva siitä tulikin.

Tänä vuonna samat messut, sama paikka, sama meininki, sama tatuoija. Sama minä? Ehei! Ero näiden kahden minun välillä on kuin yö ja päivä. Uskoakseni tuo kaikki lähtee siitä, miten hyväksi oloni itsessäni nykyisin tunnen. Vaikka kaikenlainen jännittäminen olikin vuosi sitten jo poissa, jonkinlainen epävarmuus oli edelleen vahvasti läsnä ja on todennäköisesti ollut vielä pitkään tuon jälkeenkin. Vaan ei ole enää. Koen suurta varmuutta elää tässä minussa, joka nyt olen. Minun ei tarvitse enää punnita jokaista sanaani, ei makustella ja tunnustella kaikkia ajatuksia suussani ja mielessäni ennen niiden ääneen lausumista. Minun oli nyt siellä hyvä olla, ja se näkyi. Uskon, että se hehkuu myös ulospäin. Viihdyn vaatetuksessani, tukassani, ylipäätään itsessäni. Koska tiedän, että tällainen olen. Tiedän, että se mikä näkyy ulospäin on se, kuka olen. Koska tunnen sen sisälläni ja osaan välittää sen ulospäin.

Tällä kertaa ympäristö kelpasi minulle, jopa ne ihostaan koukkuihin lävistetyt ihmiset, joita en oikein tohtinut katsoa. Se liian kovalla soiva musiikki ja erityisen kovin ympärillä ja lähellä parveilevat ihmiset, jotka kävivät keskeneräistä työtä käsivarressani kehumassa, kelpasi nyt. Ja minä höpötin. En punninnut, miettinyt ja makustellut, vaan höpötin. Naureskeltiin tatuoijan kanssa, juteltiin yleisiä kuulumisia ja kyselin kysymyksiä, joiden jälkeen keskusteltiin niistä ja muista aiheista. Kerroin Natusesta ja sain silmäni kosteiksi, eikä se haitannut. Pidettiin yhteisiä taukoja, kilpailtiin ja voitettiin, halattiin. Ennen lähtöä minä halasin häntä. Koska kuvasta tuli niin hieno, ja koska oli ollut niin kivaa.

Niin, ja mitäkö en olisi myöskään tehnyt ikimaailmassa vuosi sitten? Vaihtanut lennosta kuvaideaa. Minähän menin sinne nyt hakemaan kuumailmapalloa, vaan käsivarteeni ilmestyikin kuvan ruusut. Koska miksipäs ei! Yhtään tatuointia ei minulla merkityksettä ole, eikä myöskään tule, ja tunsin vahvasti, että keksin tällekin merkityksen sitten jälkeenpäin. Ja niinhän minä keksinkin kun ruusujen merkityksiä netistä tutkin. Ne on siinä symboloimassa uusia alkuja ja siten sopii tähän käteen ja sen aiempiin kuviin teemallisesti aivan täydellisesti.

On hauskaa huomata näitä eroja tällaisissa konkreettisissa asioissa. En tätäkään olisi tiennyt, jos en olisi kahtena perättäisenä vuonna ollut tässä samassa tilanteessa. Millaisenakohan sitä on tuolla ensi vuonna? Jotenkin tuntuu, että ei nykyisestä minusta kovin kaukana kuitenkaan. Koska tuntuu, että tästä ei valmiiseen ole enää pitkä matka.

Uskon myös, että kohta valmiin puolesta puhuu sekin, etten enää koe tässä olevan mitään niin ihmeellistä. Mielenkiintoista toki verrata kahta niin kovin erilaista itseä toisiinsa, mutta kun nämä sosiaalisuuteen viittaavat uudet piirteet ovat ennen olleet itselleni varsin hämmästyttäviä, tuntuvat ne nyt normaalilta. Nykyinen minä tuntuu normaalilta. Ei toki siinä mielessä normaali, että olisin kuin kaikki tai suurin osa muista ihmisistä, vaan että tästä sosiaalisemmastakin piirteestä on tullut vahvasti osa itseäni ja identiteettiäni ja sitä kautta se tuntuu tässä kohtaa jo normaalilta. Mutta identiteettihän monesti muuttuu tai kehittyy nimenomaan vuorovaikutuksesta toisten ihmisten kanssa. Minulla sitä vuorovaikutusta on ennen ollut niin valtavan vähän, jotta olisin päässyt kasvamaan tältä osin. Voi sitä matkaa, mikä on kuljettu, että tänne on päästy!

Heittäytymisen puolesta olen monesti kirjoittanut ja puhunut, ja on ollut mukava huomata, että olen itse osannut omaa neuvoani toteuttaa. Niitä hedelmiä tässä kerätään. Ja maistuvat muuten varsin makealle. Voiko myös sisäinen rauha maistua makealle? Väittäisin, että voi.

keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Pieni purnukka


Ikkunalaudalla
pieni hentoisen sininen purnukka
jossa lepää se,
joka joskus oli niin tärkeä,
tärkein.

Ennen rinnalla,
vieressä,
jaloissa,
sylissä,
aina kosketuksen päässä.

Nyt purkissa.

Vääryys.
Epäoikeus.
Suru.

Miksi nyt,
miksi näin,
miksi minä,
miksi me, 
miksi Natunen.

Ennen rinnalla,
vuosia ja vuosia,
mukana joka käänteessä,
aina ja koko ajan,
matkalla mukana kaikkialla,
nyt purkissa.

Pyyhin pölyjä.
Natusestakin.


tiistai 11. lokakuuta 2016

Keskivaikeasta keskikorkealle


Kesän aikana terapia oli pitkään tauolla. Kävin yhdellä istunnolla koko kesänä, ja palasin sohvalle vasta viime kuussa. Ensin pidin tulevaa taukoa kannaltani hyvin huonona, sillä sen kesän ainoan istunnon hetkenä oli huonompana kuin kertaakaan vielä aiemmin. Suru oli vahvasti päällä ja mikään ei tuntunut johtavan mihinkään, eikä mitään innostavaa ollut näkyvissä. Oli vain sitä samaa harmautta. Yritykseni luoda kontakteja tiettyihin ihmisiin ei ollut johtanut haluttuihin lopputuloksiin.

Keskivaikea masennus. Sen tiedon kera kävelin ulos siltä istunnolta, eikä seuraavaa ollut vielä näköpiirissä.

Kesä meni vaihtelevasti, terapian tarve oli ilmeinen koko ajan, mutta en lähtenyt sitä kuitenkaan mistään muualtakaan hakemaan. Ajatus uudelleen aloittamisesta ja koko taustan ja kaikkien tapahtumien kertominen jollekin toiselle tuntui valtavan työläältä. Oma terapeuttini tuntee minut kuitenkin, hyvinkin läpikotaisin, eikä hänelle tarvitse selitellä enää mitään. Riittää, kun kertoo. Ja sitä vastaanottoa olin valmis kaiken keskellä odottamaankin.

Tuli Lapin reissua ja euforiaa, siellä iskenyttä lapinhulluutta, tuli huonoja vaiheita, tuli parempia vaiheita. Tuli surun tuloa ja menoa, ahdistuskausia, aikoja kun oli helpompi hengittää.

Tuli inspiraatio töissä ja siitä seurannut todennäköinen oman alan löytäminen ja kouluun ilmoittautuminen. Se oli jo ilmeisen ratkaisevaa voinnin kannalta, kunhan aikaa ensin vähän kului. Sitä huomasi, että se antoi tietynlaisen suunnan elämälle, jotakin mitä kohti kulkea. Konkreettisen suunnan, ei sitä samaa epämääräistä välitilassa leijumista, missä vaihtaa vähän väliä mieltään, että mihin maahan tai kaupunkiin täältä vielä lähtee vai lähteekö mihinkään. Jotain konkreettista, mikä lopulta huipentuu siihen, että sitä valmistuu ammattiin, mikä taas avaa aivan uusia ovia elämälle. En oikeasti koskaan edes uskonut, että tässä elämässä keksin mitä tahdon niin kovin tehdä, että voisin siitä itselleni ammatin hankkia. Olin jo tuudittautunut ajatukseen, että teen aina vähän sitä sun tätä ja tyydyn siihen, koska olen loppupeleissä tyytyväinen aika vähään.

En meinannut malttaa odottaa, että pääsen kertomaan terapeutille, että olen ilmoittautunut kouluun. Tiesin hänen tietävän mitä se merkitsee, ja miten laajalti.

Kesä jatkui, eikä olo vieläkään tasoittunut sinne paremman puolelle kuitenkaan, vaikka sitä ei ihan niin synkeissä vesissä enää mennytkään. Sitten loppukesästä tapahtui jotain, minkä seurauksena tuli kriisi. Suurin kriisi vuosiin tällä asian saralla. Asia, mikä iski juuri siihen kohtaan minussa, missä sattuu lopulta kaikista eniten. Se laajeni ja se koski lopulta useampaa ihmistä. Enkä tiennyt yhtään miten se pitäisi hoitaa. En ollut koskaan ennen hoitanut mitään asiaan liittyviä kiemuroita, koska en ollut aivan vastaavassa tilanteessa ollut koskaan, enkä varsinkaan tänä ihmisenä, joka nykyisin olen. Ja jos olinkin ollut, en ollut sitä osannut hoitaa silloinkaan. Nyt olin sinänsä yksin, erilaisten päätösten edessä, jollaisia en ollut koskaan tehnyt, ja joiden suhteen en tiennyt yhtään mitä pitää tai kuuluu tehdä. Odotin terapian alkua kuin kuuta nousevaa, koska olin varma, etten osaa itse.

Mutta minä yllätin itseni. Yllätyin ensimmäistä kertaa miten nopeasti siitä selvisin. Miten paljon osasin käyttää päätäni sen sijaan, että menisin sokeasti tunteet edellä, kuten normaalisti aina teen. Miten vähän loppupeleissä ahdisti ja miten nopeasti sekin oireilu meni ohi. Vertasin oloa entisiin aikoihin, jolloin olin ollut jollain tavalla samoissa tilanteissa, ja yllätyin ihan tosissani. Miehen kanssa todettiin yhdestä suusta jo tässä vaiheessa, että olen muuten kasvanut valtavasti.

Yllätyin ehkä eniten siinä kohtaa, kun en automaattisesti valinnut leikata minua loukannutta ihmistä vain elämästäni pois, vaan selvitin tilanteen. Tiesin, mitä siihen vaaditaan, vaikka en ollut ennen sellaista tehnytkään. Yllätyin, että ylipäätään halusin selvittää tilanteen, koska se ei ole tapoihini kuulunut. Ja onnistuin siinä, huomattavasti paremmin kuin alunperin ajattelin. Odotuksia tietysti oli, en olisi muuten yrittänytkään, mutta samalla olin varma, että ei se ehkä vain onnistu. Mutta minä tein sen.

Ihan itse. Minä selvitin, minä osasin. Kaiken mitä kriisiin liittyi, ihmissuhteet, ystävyyssuhteet, elämän. Minä osasin elämänkin. Osaan sittenkin! Ilman apua!

Onnistumisen kokemukset on tutkitusti ihmiselle aivan valtavan tärkeitä. Että tietää, että osaa, että on jossain hyvä. Minulle se suurin onnistumisen kokemus tuli tästä kaikesta, kun tajusin, että osaan nykyisin elämää sittenkin ihan itse, sillä sitä en oikeasti osannut ennen. Nyt osaan sen juuri sellaisena kuin mitä kaikkea siihen liittyy. Enkä aina tarvitse apua. Tajusin, että ehkä terapiatauko tulikin lopulta aivan parhaaseen saumaan.

Tuosta lähti jonkinlainen kivi vyörymään. Yhdessä oman alan löytymisen kanssa tuo kokemus asutti minuun valtavasti tyytyväisyyttä tähän hetkeen, tähän ihmiseen joka olen, ja tietynlainen seesteisyys muutti sydämeen. Koen nyt olevani hyvässä paikassa itseni kanssa, varmaan lopulta paremmassa kuin vuosikausiin, ehkä paremmassa kuin ikinä. Huomaan, että levottomuus on painunut piiloon. Ei se varmaan minusta koskaan kuole, mutta piiloon se on mennyt. Enää en koe jatkuvasti tarvetta olla toinen jalka aina menossa jonnekin pois. Koska tässä on niin hyvä nyt, enkä koe että tarvitsisin valtavasti enempää. Mietinkin, että aiheuttiko tuon 32-vuoden levottomuuteni juurikin se, että jouduin jatkuvasti etsimään sitä mitä en koskaan löytänyt ja nyt kun vihdoin keksin oman alani, ja ymmärsinkin osaavani elämää tuon kriisin myötä, saattoi levottomuuskin haihtua. Ehkei levottomuus olekaan minuun sisäänrakennettu piirre, vaan ehkä sitä piti elossa juurikin nämä asiat, jotka nyt osasin itse ratkaista.

En ole perusluonteeltani mitenkään järin iloinen ja nauravainen, vaan olen aina ollut melankolisuuteen taipuva, ihan jo lapsesta pitäen. Siksi onkin jännä huomata itsessä tämä muutos, mikä ei ollenkaan tunnu omalta, mutta en valita, en. Jo pidempään on naurattanut joka päivä, olen ollut iloinen ja hymyileväinen. Tämä tällainen ei ole ollut minua oikeastaan koskaan. Mikäänhän ei ole pysyvää, tuskin tämäkään, mutta tällä hetkellä on kuitenkin hyvä näin. Ja loppupeleissä jotakin hyvin ratkaisevaa on muuttunut, jotakin hyvin ratkaisevaa olen elämästä oppinut, jonka ansiosta tämä tila saattaa olla pysyvämpi kuin alunperin uskoin. Perusteet on muovattu uudelleen, jonka päällä seison. Kun tulee uusia kriisejä, taustalla on nykyisin aina se tieto siitä, että minä osaan. Kun katto romahtaa päälle, jalat kantaa silti. Pohja on rakennettu tiiviimmin kuin ennen. Sitä ei voi enää kukaan alta viedä pois. Se on nyt olemassa paikassa, jossa oli ennen vain tyhjää. Ja minä osasin sen valaa siihen ihan itse.

Terapia jatkui. Jos viimeksi siellä istui keskivaikeasti masentunut ihminen sohvalla, joka itki sen koko 45 minuuttia, nyt siellä oli ihminen, jolla oli elämä tiiviisti käsissä, jota nauratti sen koko 45 minuuttia. Ja jonka elämän käänteistä terapeutti oli onnellinen ja ylpeä. Hän tiesi, mitä tämä kaikki merkitsee. Minäkin tiedän.

Se merkitsee muun muassa sitä, että koen nyt ensimmäistä kertaa elämässäni olevani ihan oikeasti aikuinen. Vihdoin. Koska ensimmäistä kertaa minä osaan tätä elämää.



perjantai 9. syyskuuta 2016

Just breathe



Kyllä minä sen ymmärrän,
jokaisen elämän tulee joskus päättyä.
Kun tässä yhdessä nyt ollaan
tiedän että jonain päivänä meidän pitää mennä.
Olen onnekas;
saan kahdella kädellä laskea ne,
joita rakastan.
Toisilla on vain yksi,
joillakin ei sitäkään.

Pysy mun kanssa tässä.
Hengitetään vaan.




Sinä et jaksanut enää. Siitä on nyt kuusi kuukautta ja minulla on edelleen kyyneleitä silmissä ja sydämessä. Ikävä sinun pusuttamista, nuuskuttamista, pehmeää turkkia ja persoonaa. Elämästä puuttuu iso palanen, kun olet siitä poissa, enkä ole varma lakkaako se koskaan tuntumasta. Tarvitsen sinut takaisin, ettei tämä tyhjyys enää raastaisi.


Joka päivä sitä mietin,
kun kasvojasi tutkin.
Sitä kaikkea mitä annoit
ja mitään et vaatinut.

Mitään et vaatinut
ja niin paljon annoit.

Pysy mun kanssa tässä.
Hengitetään vaan.



maanantai 29. elokuuta 2016

Kun kansi meni kiinni


Olen viime aikoina joutunut miettimään paljon asioita. Tai saanut miettiä, osa on ollut ihan mielenkiintoisia pohdittavia. Isoja juttuja on tapahtunut ja niiden pohjilta on tehty osin automaattisiakin oivalluksia ja opittu elämästä taas paljon. Opittu ihmisistä, niistä jotka on lähellä ja niistä jotka on vähän kauempana.

En voi sanoa, että kaikki oppimani on ollut hyvää. Toisaalta pidän myös niitä huonoja asioita hyvinä sitä kautta, että ainakin olen ne nyt oppinut. Ja mieluummin tässä vaiheessa kuin vaikka paljon myöhemmin ja vieläkin ikävämmässä tilanteessa. Loppupeleissä tämä on hyvä näin kuin on.

Ihmissuhteet on varmaan ikuinen mysteeri itselleni. Vahingossa saatan osata tuon osa-alueen ja sitten taas yrittämällä en välttämättä laisinkaan. Olen muutenkin tältä osin muuttunut elämässäni hyvinkin radikaalisti laidasta laitaan ja juuri kun ajattelin, että olen vihdoin löytänyt paikkani, missä tämän asian suhteen seison, ei se mennytkään niin.

Tiesittekö, että jokainen meistä syntyy laumaeläimenä? Erakko ei ole ihmiseen sisäänkirjoitettu ominaisuus. Toki toisilla on suurempi ihmisten tarve kuin toisilla, mutta erakkona ei tähän maailmaan synnytä, erakoksi päädytään. Joskus ihmiselle tapahtuu erilaisia asioita, joiden vuoksi tuo laumaeläin -vietti kuihtuu, painuu kasaan, menee piiloon. Mutta se ei koskaan katoa kokonaan. Se voi uinua vaikka vuosikymmeniä tai vaikka koko elämän, jos mikään ei sitä koskaan herätä takaisin esiin.

Itsellä se oli mennyt aikoinaan hyvinkin tiiviisti piiloon, niin piiloon että sitä saattoi itselleen sanoa, että on luita ja ytimiä myöten erakko ja uskoa siihen ihan täysillä. Ettei tarvitse yhtään ketään tai korkeintaan yhtä. Mutta sitten se kaivautui esille jälleen yhden suuren elämänmuutoksen seurauksena ja siihen vaikutti kaiketi hyvin moni asia samanaikaisesti. Se kumoutuminen tapahtui ryminällä ja sen jälkeen se on ollut niin suurta, että se on vuotanut yli.

Tuon seurauksena olen saanut elämääni hirveästi ihmisiä. Kaikenlainen ujous ja kiusallisuus on haihtunut pois. Osaan lähestyä ja tehdä aloitteita, ehdottaa ja toteuttaa. Uskon, että olen solminut oikeasti elämänmittaisia ystävyyksiä. Olen elänyt kuherruskuukautta ihmisten parissa, uusien ihmisten tapaamisen ja tutustumisen suhteen ja ylipäätään koko asian opettelun parissa. Suureksi osaksi olen saanut elämääni pelkkää hyvää tänä aikana.

Mutta koska tämä piirre on vuotanut koko ajan yli, ei se ole rauhoittunut sillä että on solminut niitä ystävyyksiä ja on tavannut tietyn määrän uusia ihmisiä, tai että on ihmisiä, joiden kanssa voi puhua mistä vain. Se ei ole riittänyt, koska erakkopiirteen kumoutuminen vuotaa silti koko ajan yli. Olen huomannut eniten kaipaavani nimenomaan miespuolista ystävää, mikä johtuu ihan vain siitä että olen aina kokenut tulevani paremmin miesten kanssa toimeen. Tämän olen kuitenkin nyt kokenut kaikista haastavimmaksi alueeksi. Siinä missä kaikki lähestymäni naispuoliset ovat ottaneet heittämäni ystävyyden pallon kiinni, ei sitä miehet ota, vaikka kuinka heittelen. Se törmää kerta toisensa jälkeen seinästä takaisin minulle. Olen alkanut hyväksyä asian hiljattain. Tiedän, olen aina tiennyt, että en ole automaattisesti välttämättä monen mieleen, että minä en kelpaa kaikille. Toisille olen liikaa, toisille liian vähän. En ole kovin perinteinen tyttö tai muutoinkaan normien mukaan menevä. Jaan mielipiteitä ihmisten keskuudessa ja harva suhtautuu minuun neutraalisti. Se on aina ollut näin, eikä siinä ole mitään vikaa.

Ja nyt olen oppinut, että etenkin kun puhutaan ystävyydestä minun ja miesten välillä, on se hyvin vaikea yhdistelmä, ellei mahdoton. Jos ennen tulin toimeen erityisesti miesten kanssa, nyt jotain niin oleellista on minussa muuttunut, että tämä on kääntynyt päälaelleen. Huomaan, että eniten draamaa saan aikaiseksi miesten kanssa, vaikka nimenomaan tuo draama on ollut sellainen asia, mikä on aiemmin pitänyt minut naisten parista poissa. Muistakin asioista huomaan nyt, ettei nämä asiat menekään sukupuolinormien tai muiden yleistysten mukaan, joista en muutoinkaan ole koskaan pitänyt, mutta joita en ollut tajunnut tekeväni.

Siksi olenkin kokonaan lopettanut naisten ja miesten laittamisen janan eri päihin, vaikka en toisaalta niitä ole hirveän voimakkaasti eri päihin koskaan asettanutkaan. Mutta ne kaikki naiset jotka on elämääni jääneet, eivät ole laisinkaan sellaisia jollaisia olin heidän ajatellut olevan. Sama toiseen suuntaan - ei miehet ole ollenkaan sellaisia näissä asioissa, jollaisen kuvan olin heistä luonut.

Näiden asioiden ja niiden kautta tapahtuneiden juttujen johdosta erakkopiirteen kumoutuminen ei enää vuoda yli. Koko kumoutuminen on itseasiassa vähän kumoutunut. Kuherruskuukausi on ainakin kokonaan ohi ja välillä muistan, että aivan, tämän vuoksihan minä pysyttelin ihmisistä erossa ne kaikki vuodet.. Edelleen minussa on se sama ihminen sisällä, joka ei yksinkertaisesti jaksa draamaa ja hankaluuksia, varsinkaan jos toinen osapuoli ei ole täysillä ihmissuhteessa mukana tai koe sitä yhtä tärkeäksi. Luovutan silloin helposti, leikkaan vain elämästä pois, enkä pidä sitä edes huonona piirteenä. Eri asia on jos puhutaan ihan oikeasti rakkaista ihmisistä. Silloin teen mitä vain ja menen vaikka sinne maailman ääriin ja käännän jokaikisen kiven, jotta asiat saadaan kohdilleen taas. Rakkaideni suhteen en luovuta koskaan. Onneksi heitä on jo paljon, kiitos ainakin hetkellisesti kumoutuneen erakkopiirteeni.

En enää koe, että tarvitsen mitään enempää. Se ylitsevuotava tunne, se palo, on sammunut. Sen missä sen sytytti ihmiset, pääasiassa nämä ihanat savolaiset ja muut tänne seudulle päätyneet, se sammui myös samasta syystä. Olen oppinut, että siinä missä ihminen voi opettaa pienessä hetkessä elämästä kaikkea hienoa ja positiivista, kumota vuosikymmenien huonoja ja vääriä uskomuksia, voi vaikka sama ihminen kumota kaiken aiemmin opettamansa aivan yhtä pienessä hetkessä. Olen oppinut, että siinä missä kaikista parhaiten maasta nostaa toinen ihminen, on ihminen myös se, joka kaikista nopeiten ja helpoiten sinne maahan takaisin tuuppaa. Olen oppinut, että ehkä en olekaan niin hyvä arvioimaan ihmisiä kuin olen ajatellut olevani, että intuitioni ei sittenkään ole aina ihan oikeassa. Tai vaikka se joskus hetkellisesti olisikin, ei se saman ihmisen kohdalla tarkoita sitä ikuisesti. Niin hyvässä kuin huonossa.

Ei nämäkään opetukset silti huonoja ole ja monet näistä tiesin muutoinkin etukäteen jo. Ne olivat vain peittyneet siihen alun kuherruskuukauden huumaan. Minusta kaikki oppi on kuitenkin hyväksi ja sitä voi aina hyödyntää tulevaisuudessa, vastaavissa tilanteissa ja ihmissuhteita rakentaessa. Tietää myös mitä ei kannata tehdä. Sen olen oppinut nyt voimakkaimmin. En edes tiedä mitä tein, että nuo kaikki ihanat naiset elämääni sain, mutta tiedän mitä ei kannata tehdä jatkossa, jos tahtoo pysytellä kauempana vääränlaisista ihmisistä ja välttää tietynlaisia tilanteita jatkossa. Vääränlaisilla tarkoitan itselleni vääränlaisia.

Tosin en ole siitä yhtään varma, että kukaan olisi loppupeleissä vääränlainen itselleni. Tykkään yleisellä tasolla monista ja melkein kaikenlaisista. Kyse taitaa olla enemmänkin siitä, että minä olen vääränlainen toiselle. Siinä on oppimisen paikka, että sen osaa tunnistaa etukäteen ja osaa lakata yrittämästä ajoissa. Sulkea sen kannen, mikä vuotaa avonaisena yli koko ajan eikä anna hellittää.

Nyt se on kiinni, enkä tiedä miksi sen avaisinkaan enää. Ei tämä ole huono paikka olla. Ihania naisia elämä täynnä ja maailman paras mies rinnalla. Toki olisi ollut kiva oppia tässä pelkästään positiivisia asioita ja liidellä pilvien tasolla pitkin taivaita, hymyillä korvasta korvaan ja vannoa, ettei lähde täältä ikinä, ihanasta Savosta, ihanien ihmisten keskeltä.

Mutta kun elämä ei mene niin. Ja sehän sen kaiken kauneus onkin.