tiistai 6. joulukuuta 2016

Kaikki


Olen ollut elämäni aikana kaksissa hautajaisissa. Ensimmäisistä on varhaisimmat muistoni, taisin olla kolme. Isällä oli niissä surua. Ehkä siksi jäivätkin mieleeni, sillä muistan, miten isä itki. Olikohan se ainoa kerta, kun näin hänen itkevän?

En ole täysin varma. Hän taisi itkeä isänpäivänä kerran. Olin koulussa tehnyt hänelle teoksen, jossa oli vihreälle paperille askarreltu musta hevonen, jonka ratsastajan laukussa oli paperirulla, jossa luki onnea onnea saat näin multa, oma rakas isä kulta. 

Viime viikonloppuna olin elämäni toisissa hautajaisissa. Tällä kertaa se oli me lapset, kun itkivät isää. Isän ei enää tarvinnut itkeä mitään, murehtia mistään.


Koko tilaisuuden ajan huomasin vähän väliä tuijottavani arkkua ja ajattelevani melkein pakkomielteisesti, että hän makaa siinä arkussa, ihan lähellä. Että kun ei ole melkein kahteenkymmeneen vuoteen ollut häntä lähellä ja nyt hän makaa siinä. Kuolleena. Tuossa valkoisessa laatikossa. Ajatus oli jotenkin niin kovin absurdi, etten saanut siitä otetta ihan täysin ja silti se piti tiukasti kiinni. Mielessäni näin hänet arkun sisällä. Mietin, miten hän on siellä, miltä näyttää, mitä on päällä, onko kädet ristissä vatsalla vai makaavatko sivuilla, onko tukka kammattu, kummassa suunnassa on pää ja kummassa jalat. Ajatus ei tullut ja mennyt, vaan se kiusasi ja piti otteessaan kaikessa omituisuudessaan. Se tunne oli varsin vaikeaselitteinen ja itselle täysin uusi. Siihen liittyy kaikkineen paljon surua, hukkaan heitettyä elämää, hyvästejä, surrealistisuutta, lopullisuutta. Ja siltikin jonkinlaista toivoa ja rauhaa.


Minua myös kiusaa ajatus siitä, että koska en nähnyt isää niin moniin vuosiin enkä ole nähnyt häntä myöskään kuoleman jälkeen, huomaan välillä miettiväni, että onhan ihan varmasti kuollut? Että onhan se jostain varmasti tarkistettu, että se oli hän joka hänen sängystään löytyi? Välillä mietin, että mitä jos hän vain saapuu joku päivä kotiinsa ja huomaa, että koko asunto on tyhjennetty.

Oliko se varmasti hän, joka siellä arkussa oli?

Toisaalta luotan kyllä sen kaiken oikeellisuuteen. Mutta koska en ole nähnyt asiasta omin silmin todisteita, niin miten voin oikeasti aivan täysin tietää? Ymmärrän sen aivan erityisesti nyt, että miksi kuollut näytetään omaisille. Meidän tapauksessa se ei ollut mahdollista. Olisin katsonut.

Entä jos isä onkin vaikka juuri nyt saapunut kotiinsa? Ei hänellä ole edes puhelinta josta minulle soittaa, koska se on minulla täällä kotona.

Mistä minä voin oikeasti tietää?


Olen miettinyt myös paljon sitä ihmistä, jonka olen menettänyt. Kuka se oli? Isän papereita vuosikausien varrelta läpikäydessä on hänestä maalautunut oikeastaan itselle ihan uudenlainen kuva. Se ihminen, jonka itse tunsin ja muistin tuli niistä kyllä myös esille, mutta aivan yhtälaisesti, ellei sitäkin voimakkaammin, tuli esille ihminen jota en koskaan tuntenut ja jota en koskaan itselleni saanut. Joskus oli olemassa tuo nuori ja komea mies, joka oli valtavan fiksu ja jolla oli mahdollisuudet mihin vain.

Ja sitä kautta minulla olisi ollut mahdollisuudet mihin vain. Kaikkeen siihenkin, mitä ei koskaan ollut ja mitä en koskaan saanut.

Se on se ihminen, jonka menetin. Se, joka juuri kuoli, oli ihminen jonka menetin jo vuosikausia sitten. Nyt menetin sen kaiken, mitä olisi voinut olla. Ja sitä kautta suru on suurempi. Ei pelkästään omasta menetyksestä vaan kaikesta siitäkin, mitä isällä olisi voinut olla. Hänellä olisi voinut olla kaikki.

Minulla olisi voinut olla kaikki.

Meillä kaikilla olisi voinut olla kaikki.

Voi, kunpa saisinkin vain ottaa tuota kuvan nuorta miestä kädestä kiinni, rutistaa ja sanoa, että me pystytään siihen kyllä. Että vaikka tuntuu, että voimat itseä suuremmat hallitsee ja kummitukset menneestä ja omasta mielestä koittaa rikkoa kaiken kauniin, niin yksi voima voi olla aina suurempi. Ja se ihan oikeasti on rakkaus. Kuiskuttaisin korvaan, että kaikki järjestyy. Me voidaan pystyä siihen yhdessä. Meillä voi olla kaikki. Kaikkea ei tarvitse heittää hukkaan. Minä autan. Anna mun olla sulle kaikki.

Miksi en voinut olla kaikki?



Me tiedämme että sä lähdet
vain koska muuta et voi
Ja me toivomme että nyt sulle
pian taas laulu onnesta soi

Ja jollet sä luoksemme tulla 
vois milloinkaan uudestaan 
niin kuitenkin sydämissämme 
sua vain aina muistellaan


Nähdään isi joskus jossain toisessa maailmassa, jossa meidän polut taas kohtaa. Anna mun silloin olla sulle kaikki. Jooko? 

perjantai 4. marraskuuta 2016

Minulle olet aina isi


Viides päivä syyskuuta vuonna kaksituhattayksitoista kirjoitin sinulle kirjeen. Siinä luki muun muassa tällaisia asioita:


En ole nähnyt sinua, isääni, ehkä kolmeentoista vuoteen. Ei varmasti ole mennyt päivääkään, ettenkö olisi edes pienen pientä hetkeä sinua miettinyt. Olin mielestäni isin tyttö. Tykkäsin sinusta aina tosi kovin ja annoin kaiken anteeksi, koska olit minun isi. Koin aina, että meillä oli sellaisia omia juttuja. Muistan, miten monesti ulos lähtiessäni pyysin sinulta muutamaa markkaa, että sain ostettua karkkia ja miten annoit karkkirahaa, eikä siitä koskaan puhuttu muille. Yllätit minut kerran kun ulkoilutin naapuritalon koiraa, vaikka se oli ehdottomasti kiellettyä, eikä siitäkään silti kerrottu kenellekään. Meillä oli tällaisia pieniä keskinäisiä salaisuuksia ja tunsin itseni niin kovin tärkeäksi, koska meillä oli juurikin tällainen erityinen suhde keskenämme. 

Sydämeni pakahtuu edelleen onnesta joka kerta, kun laitat minulle syntymäpäiväonnitteluviestin. Sisimmässäni olen edelleen isin tyttö. Mielessäni palaan aina välillä siihen aikaan, kun meillä oli omia pieniä keskinäisiä salaisuuksia ja sinä olit sille pienelle tytölle maailman tärkein ihminen. Minulle olet aina isi. Rakastin sinua silloin ja rakastan sinua edelleen. 


Tänä vuonna en laita sinulle enää isänpäiväkorttia, enkä loppuvuodesta joulun toivotuksia tai syntymäpäiväonnitteluja. Tänä vuonna sinua ei enää ole.

Olen siitä onnellinen, että kirjoitin tuon kolmisivuisen kirjeen sinulle silloin. Se muutti paljon. Se sai sinut itkemään, pyytämään anteeksi kaikkea mikä oli jo anteeksi annettu, ja se sai meidät sanomaan toisillemme, että rakastetaan. Jokaisen tekstiviestin allekirjoitin Rakkaudella, Heidi. Sinä kirjoitit Rakkaudella isäsi. Halusin sen kirjeen kirjoittaa sinulle ensisijaisesti siksi, että tietäisit, että en kanna mistään kaunaa ja halusin että tiedät, että minun on käynyt elämässä lopulta hyvin. Halusin, että sitten kun aika sinusta jättää, sinä et joudu miettimään sitä, että pilasit kohdallani mitään. Se kirje oli sinulle tärkeä. Luit sen monta kertaa uudelleen. Kun sinulla oli vaikeampaa, luit sen, ja sinun oli helpompi olla.

Puolen elämääni olen tiennyt, että sinun aikasi täällä voi päättyä milloin vain. Aloin tehdä ajatustyötä asiasta jo silloin. Yllätyksenä ei tullut mikään muu kuin se, miten kauan jaksoit. Sillä tämä maailma oli sinulle aina liikaa. Et sinä koskaan täällä viihtynyt. Sinä olit yksinäinen susi, erakko, suojakilpesi raudanlujat. Olit aina vähän surullinen hahmo, sellaiseksi elämä oli sinut luonut. Yksinäiseksi. En tiedä koitko yksinäisyyttä jatkuvasti vai ohimennen. Toivon, ettet hirveän kovasti. Yritin sitä aina lievittää niillä keinoin, mitä pystyin tekemään ja mikä oli ylipäätään mahdollista.


Ja minä ymmärrän. Ymmärrän sen, että joskus tämä maailma voi olla liikaa ja täältä olisi vain päästävä pois jonnekin, missä on hyvä olla. Joskus mieli voi olla niin täynnä haamuja menneisyydestä ja nykyisyyden tuskasta, että todellisuus on vain liikaa. Maailma voi olla liikaa, elämä voi olla liikaa. Itseeni sattuu ajatella, että isäni elämä on ollut suurimmaksi osaksi taistelua, etkä ole löytänyt sellaista paikkaa tai tunnetta, jossa sinun olisi hyvä olla ja voisit levätä ja tuntea itsesi onnelliseksi niin pitkäksi aikaa, että siitä tulisi mukavaa todellisuutta ja valitsisit jäädä siihen. Pystyisit jäämään siihen. Mutta minä ymmärrän, ettei se ole aina mahdollista. Joillain toisilla asioilla voi olla suurempi valta ja jotkin toiset asiat voivat aiheuttaa suurempaa mielihyvää kuin onnellisuus itsessään, jonne ei tunnu pääsevän totaalisesti kunnolla koskaan. Minuun on aina sattunut, kun olen ajatellut miten sinuun sattuu. Olen koittanut miettiä sitä tunnetta, kun maailma on liikaa eikä näe eikä tunne enää mitään muuta kuin halun päästä pois. Ymmärrän, että sellainen elämä ei tunnu niinä hetkinä elämisen arvoiselta. Olen aidosti pahoillani, että sinusta tuntuu siltä. Jos voisin ottaa sen tuskan itselleni, tekisin sen. 


Nyt sinä olet vihdoin vapaa. Olen onnellinen siitä, että saat nyt olla. Olen onnellinen, että se kaikki tuska on nyt poissa, jonka kanssa elit ison osan melkein seitsemästäkymmenestäneljästä vuodesta. Minua surettaa, että kuolit ihan yksin. Sinä kuolit niin kuin suurimmaksi osaksi elit. Sinä surullinen, etäinen hahmo, joka et koskaan osannut oikein näyttää sitä, että rakastat. Kiitos, että kuitenkin kerroit rakkaudestasi minulle monta kertaa. Kiitos, että viimeiset vuodet saatiin käyttää siihen, että saatiin yhteys takaisin ja sain sinulle kertoa kaiken mitä halusin. Sen kaiken, minkä koin tärkeäksi nimenomaan sinulle kuulla. Siksi sydämeni on siltä osin kevyt. Surusta raskas, mutta sanotuista sanoista kevyt. Uskon, että sinunkin on nyt vihdoin kevyt. Uskon, että loppuvuosina molempien mielestä saatiin taas olla sellainen tiimi, mikä oltiin kun olin pieni, edes vähän. Vaikka en sinua koskaan tavannutkaan enää, ei kumpikaan kokenut sitä puutteeksi. Minusta meillä oli sitäkin suurempi yhteys. Ja siksi minä tunsin niin vahvasti muutamia päiviä sitten, että sinä olet nyt poissa. Siinä hetkessä tiesin. Sinä olit vapaa. 

Kiitos, että sain olla se joka huomasi, että olet kuollut. Se, jonka ansiosta sinut löydettiin. Sain olla sillä tavoin mukanasi silloinkin, kun aika sinusta jätti. Haluaisin ajatella, että sinä tiesit, että minä kyllä huomaan. Ehkä se oli tekstiviesti tuonpuoleisesta, Rakkaudella isäsi.

En hautaa sinua maan alle, koska sinä et koskaan paikkaasi löytänyt sen päälläkään. Päästän sinut leijailemaan tuhkahippuina ikuiseen vapauteen.


Lähetit tämän kuvan minulle tekstiviestinä. Se oli yksi monista muista. Pidän tästä kovin. Siinä on onnea. Sinussakin.


Kiitos kaikesta, isi. 


maanantai 31. lokakuuta 2016

Mansikanmakuista


Tämä suurin harppauksin muuttuminen on ollut melkein loputonta. Pysyin pitkälti muuttumattomana kaksikymmentäseitsemän vuotta, ja sitten lähdin Suomesta pois. Nyt muuttumista on kestänyt tähän mennessä sen aika tarkkaan viisi vuotta, eikä se näytä loppuvan silläkään, että sitä pysyy paikoillaan. Uskoakseni tässä punnitaan jatkuvasti niitä kaikkia oppeja, joita maailmalta mukanaan Suomeen toi.

Minä kyllä sanoinkin, että eri ihmisenä sieltä tänne tullaan ja että pikkuhiljaa sitä erilaisten tilanteiden kautta itsestään huomaisi konkreettisesti niitä uusia puolia, jotka toisaalla esiin pääsi ja jotka eivät enää täällä piiloon menneet. Tiesin siis, että eri ihminen olen, mutta se että näin kovin ja että näin kauan niitä muutoksia vielä näkyy ja esiin tulee, on yllättänyt. Niitä tapahtuu edelleen siihen tahtiin, ettei tässä vielä tänäkään hetkenä osaa sanoa millaiseksi sitä lopulta päätyy. Tuntuu, että suurin tai merkittävin murrosvaihe on menossa tällä hetkellä. Siksi suurin ja merkittävin, koska tuntuu, että tämä on se viimeinen pykälä ennen lopullista minuutta. Askeleita on otettu jo niin paljon ja koko ajan se palapeli on tullut valmiimmaksi. Muutamia palasia enää puuttuu. Ne merkittävimmät.

Natusen kuoleman jälkeen on tapahtunut suuri kasvupyrähdys. Se kaikki suru kasvatti ja vahvisti ja osaltaan myös avasi ovia kaikelle uudelle, monenlaiselle, niin ihmisille kuin asioillekin. Sitä oli myös identifioinut itsensä ennen juurikin ihmiseksi, jonka elämän tärkeimpiä otuksia oli tuo kissa. Elettiin yhdessä aika vahvassakin symbioosissa. Ei ollut minua ilman Natusta, eikä Natusta ilman minua. Me oltiin tiimi ja se oli vahvasti osa identiteettiäni. Koko aikuisikäni. Ja sitten yhtäkkiä tiimistä lähti toinen osapuoli pois tästä elämästä, enkä tiennyt yhtään miten elää ilman, kuka olisin. Piti opetella ja etsiä, miettiä ja kokeilla. Kuka minä olen ilman Natusta?

Sen olen saanut nyt melkein jo kokonaan selville. Ehkä vuoden tai kahden päästä taas katselen taaksepäin, että eihän se ollut vielä lähelläkään, mutta se tuntuu siltä nyt. Vuosi tai kaksi sitten tuntui myös vahvasti, että olin jo melkein löytynyt ja melkein valmis, enkä sitten lopulta ollutkaan. Mutta tämäkin vaihe on aina yhtä hyvä, kun kokee että on löytymistä lähellä, oli se sitten todellista tai ei. Joka tapauksessa se antaa tietynlaista turvaa ja rutkasti toivoa. Sen kuitenkin tiedän, että nyt tällä hetkellä tuntuu omassa ihossa ja nykyisenä minänä eläminen paremmalta kuin ennen. Ja uskon, että se tulee paikasta, jossa jo ainakin lähes tietää kuka on.


Vuosi sitten täällä oli tatuointimessut. Paikkana toimi yökerho, jossa oli mm. livemusiikkia ja ihmisiä tietysti siellä sun täällä, tatuoinneilla kilpailemista tuomariston ja yleisön edessä ja jatkuvaa video- ja valokuvausta. Olin siellä tutulla tatuoijalla ottamassa kuvaa olkavarteeni, jonka kanssa voitettiin parikin pystiä. Mutta minun oli siellä epämukava olla. Vaikka olin tuossa kohtaa jo oppinut puhumaan ihmisille, ei se tapahtunut vaivatta. Se oli ehkä pääasiassa kysymyksiin vastaamista, yleensä mahdollisimman lyhyesti. Koin ympäristön todella epämiellyttäväksi, ne ihmiset, sen metelin, paikan ylipäätään. Kerroin tekijälle pari sanaa silloisesta haaveestaamme Uudesta-Seelannista (koska sitä kysyttiin) ja pari sanaa kissasta, sekä tuli puhetta siitä, etten juo ja että olen kaiketi ensimmäistä kertaa yökerhossa. En tuntenut oloani hyväksi missään kohtaa, en vaatteissani, en tukassani, en itsessäni. Lähinnä halusin pois, mutta siellä piti olla, että sai haluamansa kuvan ihoon. Ja hieno kuva siitä tulikin.

Tänä vuonna samat messut, sama paikka, sama meininki, sama tatuoija. Sama minä? Ehei! Ero näiden kahden minun välillä on kuin yö ja päivä. Uskoakseni tuo kaikki lähtee siitä, miten hyväksi oloni itsessäni nykyisin tunnen. Vaikka kaikenlainen jännittäminen olikin vuosi sitten jo poissa, jonkinlainen epävarmuus oli edelleen vahvasti läsnä ja on todennäköisesti ollut vielä pitkään tuon jälkeenkin. Vaan ei ole enää. Koen suurta varmuutta elää tässä minussa, joka nyt olen. Minun ei tarvitse enää punnita jokaista sanaani, ei makustella ja tunnustella kaikkia ajatuksia suussani ja mielessäni ennen niiden ääneen lausumista. Minun oli nyt siellä hyvä olla, ja se näkyi. Uskon, että se hehkuu myös ulospäin. Viihdyn vaatetuksessani, tukassani, ylipäätään itsessäni. Koska tiedän, että tällainen olen. Tiedän, että se mikä näkyy ulospäin on se, kuka olen. Koska tunnen sen sisälläni ja osaan välittää sen ulospäin.

Tällä kertaa ympäristö kelpasi minulle, jopa ne ihostaan koukkuihin lävistetyt ihmiset, joita en oikein tohtinut katsoa. Se liian kovalla soiva musiikki ja erityisen kovin ympärillä ja lähellä parveilevat ihmiset, jotka kävivät keskeneräistä työtä käsivarressani kehumassa, kelpasi nyt. Ja minä höpötin. En punninnut, miettinyt ja makustellut, vaan höpötin. Naureskeltiin tatuoijan kanssa, juteltiin yleisiä kuulumisia ja kyselin kysymyksiä, joiden jälkeen keskusteltiin niistä ja muista aiheista. Kerroin Natusesta ja sain silmäni kosteiksi, eikä se haitannut. Pidettiin yhteisiä taukoja, kilpailtiin ja voitettiin, halattiin. Ennen lähtöä minä halasin häntä. Koska kuvasta tuli niin hieno, ja koska oli ollut niin kivaa.

Niin, ja mitäkö en olisi myöskään tehnyt ikimaailmassa vuosi sitten? Vaihtanut lennosta kuvaideaa. Minähän menin sinne nyt hakemaan kuumailmapalloa, vaan käsivarteeni ilmestyikin kuvan ruusut. Koska miksipäs ei! Yhtään tatuointia ei minulla merkityksettä ole, eikä myöskään tule, ja tunsin vahvasti, että keksin tällekin merkityksen sitten jälkeenpäin. Ja niinhän minä keksinkin kun ruusujen merkityksiä netistä tutkin. Ne on siinä symboloimassa uusia alkuja ja siten sopii tähän käteen ja sen aiempiin kuviin teemallisesti aivan täydellisesti.

On hauskaa huomata näitä eroja tällaisissa konkreettisissa asioissa. En tätäkään olisi tiennyt, jos en olisi kahtena perättäisenä vuonna ollut tässä samassa tilanteessa. Millaisenakohan sitä on tuolla ensi vuonna? Jotenkin tuntuu, että ei nykyisestä minusta kovin kaukana kuitenkaan. Koska tuntuu, että tästä ei valmiiseen ole enää pitkä matka.

Uskon myös, että kohta valmiin puolesta puhuu sekin, etten enää koe tässä olevan mitään niin ihmeellistä. Mielenkiintoista toki verrata kahta niin kovin erilaista itseä toisiinsa, mutta kun nämä sosiaalisuuteen viittaavat uudet piirteet ovat ennen olleet itselleni varsin hämmästyttäviä, tuntuvat ne nyt normaalilta. Nykyinen minä tuntuu normaalilta. Ei toki siinä mielessä normaali, että olisin kuin kaikki tai suurin osa muista ihmisistä, vaan että tästä sosiaalisemmastakin piirteestä on tullut vahvasti osa itseäni ja identiteettiäni ja sitä kautta se tuntuu tässä kohtaa jo normaalilta. Mutta identiteettihän monesti muuttuu tai kehittyy nimenomaan vuorovaikutuksesta toisten ihmisten kanssa. Minulla sitä vuorovaikutusta on ennen ollut niin valtavan vähän, jotta olisin päässyt kasvamaan tältä osin. Voi sitä matkaa, mikä on kuljettu, että tänne on päästy!

Heittäytymisen puolesta olen monesti kirjoittanut ja puhunut, ja on ollut mukava huomata, että olen itse osannut omaa neuvoani toteuttaa. Niitä hedelmiä tässä kerätään. Ja maistuvat muuten varsin makealle. Voiko myös sisäinen rauha maistua makealle? Väittäisin, että voi.

keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Pieni purnukka


Ikkunalaudalla
pieni hentoisen sininen purnukka
jossa lepää se,
joka joskus oli niin tärkeä,
tärkein.

Ennen rinnalla,
vieressä,
jaloissa,
sylissä,
aina kosketuksen päässä.

Nyt purkissa.

Vääryys.
Epäoikeus.
Suru.

Miksi nyt,
miksi näin,
miksi minä,
miksi me, 
miksi Natunen.

Ennen rinnalla,
vuosia ja vuosia,
mukana joka käänteessä,
aina ja koko ajan,
matkalla mukana kaikkialla,
nyt purkissa.

Pyyhin pölyjä.
Natusestakin.


tiistai 11. lokakuuta 2016

Keskivaikeasta keskikorkealle


Kesän aikana terapia oli pitkään tauolla. Kävin yhdellä istunnolla koko kesänä, ja palasin sohvalle vasta viime kuussa. Ensin pidin tulevaa taukoa kannaltani hyvin huonona, sillä sen kesän ainoan istunnon hetkenä oli huonompana kuin kertaakaan vielä aiemmin. Suru oli vahvasti päällä ja mikään ei tuntunut johtavan mihinkään, eikä mitään innostavaa ollut näkyvissä. Oli vain sitä samaa harmautta. Yritykseni luoda kontakteja tiettyihin ihmisiin ei ollut johtanut haluttuihin lopputuloksiin.

Keskivaikea masennus. Sen tiedon kera kävelin ulos siltä istunnolta, eikä seuraavaa ollut vielä näköpiirissä.

Kesä meni vaihtelevasti, terapian tarve oli ilmeinen koko ajan, mutta en lähtenyt sitä kuitenkaan mistään muualtakaan hakemaan. Ajatus uudelleen aloittamisesta ja koko taustan ja kaikkien tapahtumien kertominen jollekin toiselle tuntui valtavan työläältä. Oma terapeuttini tuntee minut kuitenkin, hyvinkin läpikotaisin, eikä hänelle tarvitse selitellä enää mitään. Riittää, kun kertoo. Ja sitä vastaanottoa olin valmis kaiken keskellä odottamaankin.

Tuli Lapin reissua ja euforiaa, siellä iskenyttä lapinhulluutta, tuli huonoja vaiheita, tuli parempia vaiheita. Tuli surun tuloa ja menoa, ahdistuskausia, aikoja kun oli helpompi hengittää.

Tuli inspiraatio töissä ja siitä seurannut todennäköinen oman alan löytäminen ja kouluun ilmoittautuminen. Se oli jo ilmeisen ratkaisevaa voinnin kannalta, kunhan aikaa ensin vähän kului. Sitä huomasi, että se antoi tietynlaisen suunnan elämälle, jotakin mitä kohti kulkea. Konkreettisen suunnan, ei sitä samaa epämääräistä välitilassa leijumista, missä vaihtaa vähän väliä mieltään, että mihin maahan tai kaupunkiin täältä vielä lähtee vai lähteekö mihinkään. Jotain konkreettista, mikä lopulta huipentuu siihen, että sitä valmistuu ammattiin, mikä taas avaa aivan uusia ovia elämälle. En oikeasti koskaan edes uskonut, että tässä elämässä keksin mitä tahdon niin kovin tehdä, että voisin siitä itselleni ammatin hankkia. Olin jo tuudittautunut ajatukseen, että teen aina vähän sitä sun tätä ja tyydyn siihen, koska olen loppupeleissä tyytyväinen aika vähään.

En meinannut malttaa odottaa, että pääsen kertomaan terapeutille, että olen ilmoittautunut kouluun. Tiesin hänen tietävän mitä se merkitsee, ja miten laajalti.

Kesä jatkui, eikä olo vieläkään tasoittunut sinne paremman puolelle kuitenkaan, vaikka sitä ei ihan niin synkeissä vesissä enää mennytkään. Sitten loppukesästä tapahtui jotain, minkä seurauksena tuli kriisi. Suurin kriisi vuosiin tällä asian saralla. Asia, mikä iski juuri siihen kohtaan minussa, missä sattuu lopulta kaikista eniten. Se laajeni ja se koski lopulta useampaa ihmistä. Enkä tiennyt yhtään miten se pitäisi hoitaa. En ollut koskaan ennen hoitanut mitään asiaan liittyviä kiemuroita, koska en ollut aivan vastaavassa tilanteessa ollut koskaan, enkä varsinkaan tänä ihmisenä, joka nykyisin olen. Ja jos olinkin ollut, en ollut sitä osannut hoitaa silloinkaan. Nyt olin sinänsä yksin, erilaisten päätösten edessä, jollaisia en ollut koskaan tehnyt, ja joiden suhteen en tiennyt yhtään mitä pitää tai kuuluu tehdä. Odotin terapian alkua kuin kuuta nousevaa, koska olin varma, etten osaa itse.

Mutta minä yllätin itseni. Yllätyin ensimmäistä kertaa miten nopeasti siitä selvisin. Miten paljon osasin käyttää päätäni sen sijaan, että menisin sokeasti tunteet edellä, kuten normaalisti aina teen. Miten vähän loppupeleissä ahdisti ja miten nopeasti sekin oireilu meni ohi. Vertasin oloa entisiin aikoihin, jolloin olin ollut jollain tavalla samoissa tilanteissa, ja yllätyin ihan tosissani. Miehen kanssa todettiin yhdestä suusta jo tässä vaiheessa, että olen muuten kasvanut valtavasti.

Yllätyin ehkä eniten siinä kohtaa, kun en automaattisesti valinnut leikata minua loukannutta ihmistä vain elämästäni pois, vaan selvitin tilanteen. Tiesin, mitä siihen vaaditaan, vaikka en ollut ennen sellaista tehnytkään. Yllätyin, että ylipäätään halusin selvittää tilanteen, koska se ei ole tapoihini kuulunut. Ja onnistuin siinä, huomattavasti paremmin kuin alunperin ajattelin. Odotuksia tietysti oli, en olisi muuten yrittänytkään, mutta samalla olin varma, että ei se ehkä vain onnistu. Mutta minä tein sen.

Ihan itse. Minä selvitin, minä osasin. Kaiken mitä kriisiin liittyi, ihmissuhteet, ystävyyssuhteet, elämän. Minä osasin elämänkin. Osaan sittenkin! Ilman apua!

Onnistumisen kokemukset on tutkitusti ihmiselle aivan valtavan tärkeitä. Että tietää, että osaa, että on jossain hyvä. Minulle se suurin onnistumisen kokemus tuli tästä kaikesta, kun tajusin, että osaan nykyisin elämää sittenkin ihan itse, sillä sitä en oikeasti osannut ennen. Nyt osaan sen juuri sellaisena kuin mitä kaikkea siihen liittyy. Enkä aina tarvitse apua. Tajusin, että ehkä terapiatauko tulikin lopulta aivan parhaaseen saumaan.

Tuosta lähti jonkinlainen kivi vyörymään. Yhdessä oman alan löytymisen kanssa tuo kokemus asutti minuun valtavasti tyytyväisyyttä tähän hetkeen, tähän ihmiseen joka olen, ja tietynlainen seesteisyys muutti sydämeen. Koen nyt olevani hyvässä paikassa itseni kanssa, varmaan lopulta paremmassa kuin vuosikausiin, ehkä paremmassa kuin ikinä. Huomaan, että levottomuus on painunut piiloon. Ei se varmaan minusta koskaan kuole, mutta piiloon se on mennyt. Enää en koe jatkuvasti tarvetta olla toinen jalka aina menossa jonnekin pois. Koska tässä on niin hyvä nyt, enkä koe että tarvitsisin valtavasti enempää. Mietinkin, että aiheuttiko tuon 32-vuoden levottomuuteni juurikin se, että jouduin jatkuvasti etsimään sitä mitä en koskaan löytänyt ja nyt kun vihdoin keksin oman alani, ja ymmärsinkin osaavani elämää tuon kriisin myötä, saattoi levottomuuskin haihtua. Ehkei levottomuus olekaan minuun sisäänrakennettu piirre, vaan ehkä sitä piti elossa juurikin nämä asiat, jotka nyt osasin itse ratkaista.

En ole perusluonteeltani mitenkään järin iloinen ja nauravainen, vaan olen aina ollut melankolisuuteen taipuva, ihan jo lapsesta pitäen. Siksi onkin jännä huomata itsessä tämä muutos, mikä ei ollenkaan tunnu omalta, mutta en valita, en. Jo pidempään on naurattanut joka päivä, olen ollut iloinen ja hymyileväinen. Tämä tällainen ei ole ollut minua oikeastaan koskaan. Mikäänhän ei ole pysyvää, tuskin tämäkään, mutta tällä hetkellä on kuitenkin hyvä näin. Ja loppupeleissä jotakin hyvin ratkaisevaa on muuttunut, jotakin hyvin ratkaisevaa olen elämästä oppinut, jonka ansiosta tämä tila saattaa olla pysyvämpi kuin alunperin uskoin. Perusteet on muovattu uudelleen, jonka päällä seison. Kun tulee uusia kriisejä, taustalla on nykyisin aina se tieto siitä, että minä osaan. Kun katto romahtaa päälle, jalat kantaa silti. Pohja on rakennettu tiiviimmin kuin ennen. Sitä ei voi enää kukaan alta viedä pois. Se on nyt olemassa paikassa, jossa oli ennen vain tyhjää. Ja minä osasin sen valaa siihen ihan itse.

Terapia jatkui. Jos viimeksi siellä istui keskivaikeasti masentunut ihminen sohvalla, joka itki sen koko 45 minuuttia, nyt siellä oli ihminen, jolla oli elämä tiiviisti käsissä, jota nauratti sen koko 45 minuuttia. Ja jonka elämän käänteistä terapeutti oli onnellinen ja ylpeä. Hän tiesi, mitä tämä kaikki merkitsee. Minäkin tiedän.

Se merkitsee muun muassa sitä, että koen nyt ensimmäistä kertaa elämässäni olevani ihan oikeasti aikuinen. Vihdoin. Koska ensimmäistä kertaa minä osaan tätä elämää.



perjantai 9. syyskuuta 2016

Just breathe



Kyllä minä sen ymmärrän,
jokaisen elämän tulee joskus päättyä.
Kun tässä yhdessä nyt ollaan
tiedän että jonain päivänä meidän pitää mennä.
Olen onnekas;
saan kahdella kädellä laskea ne,
joita rakastan.
Toisilla on vain yksi,
joillakin ei sitäkään.

Pysy mun kanssa tässä.
Hengitetään vaan.




Sinä et jaksanut enää. Siitä on nyt kuusi kuukautta ja minulla on edelleen kyyneleitä silmissä ja sydämessä. Ikävä sinun pusuttamista, nuuskuttamista, pehmeää turkkia ja persoonaa. Elämästä puuttuu iso palanen, kun olet siitä poissa, enkä ole varma lakkaako se koskaan tuntumasta. Tarvitsen sinut takaisin, ettei tämä tyhjyys enää raastaisi.


Joka päivä sitä mietin,
kun kasvojasi tutkin.
Sitä kaikkea mitä annoit
ja mitään et vaatinut.

Mitään et vaatinut
ja niin paljon annoit.

Pysy mun kanssa tässä.
Hengitetään vaan.



maanantai 29. elokuuta 2016

Kun kansi meni kiinni


Olen viime aikoina joutunut miettimään paljon asioita. Tai saanut miettiä, osa on ollut ihan mielenkiintoisia pohdittavia. Isoja juttuja on tapahtunut ja niiden pohjilta on tehty osin automaattisiakin oivalluksia ja opittu elämästä taas paljon. Opittu ihmisistä, niistä jotka on lähellä ja niistä jotka on vähän kauempana.

En voi sanoa, että kaikki oppimani on ollut hyvää. Toisaalta pidän myös niitä huonoja asioita hyvinä sitä kautta, että ainakin olen ne nyt oppinut. Ja mieluummin tässä vaiheessa kuin vaikka paljon myöhemmin ja vieläkin ikävämmässä tilanteessa. Loppupeleissä tämä on hyvä näin kuin on.

Ihmissuhteet on varmaan ikuinen mysteeri itselleni. Vahingossa saatan osata tuon osa-alueen ja sitten taas yrittämällä en välttämättä laisinkaan. Olen muutenkin tältä osin muuttunut elämässäni hyvinkin radikaalisti laidasta laitaan ja juuri kun ajattelin, että olen vihdoin löytänyt paikkani, missä tämän asian suhteen seison, ei se mennytkään niin.

Tiesittekö, että jokainen meistä syntyy laumaeläimenä? Erakko ei ole ihmiseen sisäänkirjoitettu ominaisuus. Toki toisilla on suurempi ihmisten tarve kuin toisilla, mutta erakkona ei tähän maailmaan synnytä, erakoksi päädytään. Joskus ihmiselle tapahtuu erilaisia asioita, joiden vuoksi tuo laumaeläin -vietti kuihtuu, painuu kasaan, menee piiloon. Mutta se ei koskaan katoa kokonaan. Se voi uinua vaikka vuosikymmeniä tai vaikka koko elämän, jos mikään ei sitä koskaan herätä takaisin esiin.

Itsellä se oli mennyt aikoinaan hyvinkin tiiviisti piiloon, niin piiloon että sitä saattoi itselleen sanoa, että on luita ja ytimiä myöten erakko ja uskoa siihen ihan täysillä. Ettei tarvitse yhtään ketään tai korkeintaan yhtä. Mutta sitten se kaivautui esille jälleen yhden suuren elämänmuutoksen seurauksena ja siihen vaikutti kaiketi hyvin moni asia samanaikaisesti. Se kumoutuminen tapahtui ryminällä ja sen jälkeen se on ollut niin suurta, että se on vuotanut yli.

Tuon seurauksena olen saanut elämääni hirveästi ihmisiä. Kaikenlainen ujous ja kiusallisuus on haihtunut pois. Osaan lähestyä ja tehdä aloitteita, ehdottaa ja toteuttaa. Uskon, että olen solminut oikeasti elämänmittaisia ystävyyksiä. Olen elänyt kuherruskuukautta ihmisten parissa, uusien ihmisten tapaamisen ja tutustumisen suhteen ja ylipäätään koko asian opettelun parissa. Suureksi osaksi olen saanut elämääni pelkkää hyvää tänä aikana.

Mutta koska tämä piirre on vuotanut koko ajan yli, ei se ole rauhoittunut sillä että on solminut niitä ystävyyksiä ja on tavannut tietyn määrän uusia ihmisiä, tai että on ihmisiä, joiden kanssa voi puhua mistä vain. Se ei ole riittänyt, koska erakkopiirteen kumoutuminen vuotaa silti koko ajan yli. Olen huomannut eniten kaipaavani nimenomaan miespuolista ystävää, mikä johtuu ihan vain siitä että olen aina kokenut tulevani paremmin miesten kanssa toimeen. Tämän olen kuitenkin nyt kokenut kaikista haastavimmaksi alueeksi. Siinä missä kaikki lähestymäni naispuoliset ovat ottaneet heittämäni ystävyyden pallon kiinni, ei sitä miehet ota, vaikka kuinka heittelen. Se törmää kerta toisensa jälkeen seinästä takaisin minulle. Olen alkanut hyväksyä asian hiljattain. Tiedän, olen aina tiennyt, että en ole automaattisesti välttämättä monen mieleen, että minä en kelpaa kaikille. Toisille olen liikaa, toisille liian vähän. En ole kovin perinteinen tyttö tai muutoinkaan normien mukaan menevä. Jaan mielipiteitä ihmisten keskuudessa ja harva suhtautuu minuun neutraalisti. Se on aina ollut näin, eikä siinä ole mitään vikaa.

Ja nyt olen oppinut, että etenkin kun puhutaan ystävyydestä minun ja miesten välillä, on se hyvin vaikea yhdistelmä, ellei mahdoton. Jos ennen tulin toimeen erityisesti miesten kanssa, nyt jotain niin oleellista on minussa muuttunut, että tämä on kääntynyt päälaelleen. Huomaan, että eniten draamaa saan aikaiseksi miesten kanssa, vaikka nimenomaan tuo draama on ollut sellainen asia, mikä on aiemmin pitänyt minut naisten parista poissa. Muistakin asioista huomaan nyt, ettei nämä asiat menekään sukupuolinormien tai muiden yleistysten mukaan, joista en muutoinkaan ole koskaan pitänyt, mutta joita en ollut tajunnut tekeväni.

Siksi olenkin kokonaan lopettanut naisten ja miesten laittamisen janan eri päihin, vaikka en toisaalta niitä ole hirveän voimakkaasti eri päihin koskaan asettanutkaan. Mutta ne kaikki naiset jotka on elämääni jääneet, eivät ole laisinkaan sellaisia jollaisia olin heidän ajatellut olevan. Sama toiseen suuntaan - ei miehet ole ollenkaan sellaisia näissä asioissa, jollaisen kuvan olin heistä luonut.

Näiden asioiden ja niiden kautta tapahtuneiden juttujen johdosta erakkopiirteen kumoutuminen ei enää vuoda yli. Koko kumoutuminen on itseasiassa vähän kumoutunut. Kuherruskuukausi on ainakin kokonaan ohi ja välillä muistan, että aivan, tämän vuoksihan minä pysyttelin ihmisistä erossa ne kaikki vuodet.. Edelleen minussa on se sama ihminen sisällä, joka ei yksinkertaisesti jaksa draamaa ja hankaluuksia, varsinkaan jos toinen osapuoli ei ole täysillä ihmissuhteessa mukana tai koe sitä yhtä tärkeäksi. Luovutan silloin helposti, leikkaan vain elämästä pois, enkä pidä sitä edes huonona piirteenä. Eri asia on jos puhutaan ihan oikeasti rakkaista ihmisistä. Silloin teen mitä vain ja menen vaikka sinne maailman ääriin ja käännän jokaikisen kiven, jotta asiat saadaan kohdilleen taas. Rakkaideni suhteen en luovuta koskaan. Onneksi heitä on jo paljon, kiitos ainakin hetkellisesti kumoutuneen erakkopiirteeni.

En enää koe, että tarvitsen mitään enempää. Se ylitsevuotava tunne, se palo, on sammunut. Sen missä sen sytytti ihmiset, pääasiassa nämä ihanat savolaiset ja muut tänne seudulle päätyneet, se sammui myös samasta syystä. Olen oppinut, että siinä missä ihminen voi opettaa pienessä hetkessä elämästä kaikkea hienoa ja positiivista, kumota vuosikymmenien huonoja ja vääriä uskomuksia, voi vaikka sama ihminen kumota kaiken aiemmin opettamansa aivan yhtä pienessä hetkessä. Olen oppinut, että siinä missä kaikista parhaiten maasta nostaa toinen ihminen, on ihminen myös se, joka kaikista nopeiten ja helpoiten sinne maahan takaisin tuuppaa. Olen oppinut, että ehkä en olekaan niin hyvä arvioimaan ihmisiä kuin olen ajatellut olevani, että intuitioni ei sittenkään ole aina ihan oikeassa. Tai vaikka se joskus hetkellisesti olisikin, ei se saman ihmisen kohdalla tarkoita sitä ikuisesti. Niin hyvässä kuin huonossa.

Ei nämäkään opetukset silti huonoja ole ja monet näistä tiesin muutoinkin etukäteen jo. Ne olivat vain peittyneet siihen alun kuherruskuukauden huumaan. Minusta kaikki oppi on kuitenkin hyväksi ja sitä voi aina hyödyntää tulevaisuudessa, vastaavissa tilanteissa ja ihmissuhteita rakentaessa. Tietää myös mitä ei kannata tehdä. Sen olen oppinut nyt voimakkaimmin. En edes tiedä mitä tein, että nuo kaikki ihanat naiset elämääni sain, mutta tiedän mitä ei kannata tehdä jatkossa, jos tahtoo pysytellä kauempana vääränlaisista ihmisistä ja välttää tietynlaisia tilanteita jatkossa. Vääränlaisilla tarkoitan itselleni vääränlaisia.

Tosin en ole siitä yhtään varma, että kukaan olisi loppupeleissä vääränlainen itselleni. Tykkään yleisellä tasolla monista ja melkein kaikenlaisista. Kyse taitaa olla enemmänkin siitä, että minä olen vääränlainen toiselle. Siinä on oppimisen paikka, että sen osaa tunnistaa etukäteen ja osaa lakata yrittämästä ajoissa. Sulkea sen kannen, mikä vuotaa avonaisena yli koko ajan eikä anna hellittää.

Nyt se on kiinni, enkä tiedä miksi sen avaisinkaan enää. Ei tämä ole huono paikka olla. Ihania naisia elämä täynnä ja maailman paras mies rinnalla. Toki olisi ollut kiva oppia tässä pelkästään positiivisia asioita ja liidellä pilvien tasolla pitkin taivaita, hymyillä korvasta korvaan ja vannoa, ettei lähde täältä ikinä, ihanasta Savosta, ihanien ihmisten keskeltä.

Mutta kun elämä ei mene niin. Ja sehän sen kaiken kauneus onkin.



lauantai 13. elokuuta 2016

Leonberginkoira tyttöä vei


Facebookissa näyttäisi ihmisillä kiertävän #myfirstsevenjobs -listaus, jossa siis luetellaan ihmisen seitsemän ensimmäistä työpaikkaa. Koska tykkään kaikenlaisista listauksista, päätin sellaiseen ottaa osaa itsekin. Kirjoittaessani sitä Facebookiin, huomasin tekstiä tulevan niin valtavasti, että ajattelin sen tehdä tänne blogin puolelle ja kertoa samalla aiheesta laajemminkin, sillä uutisia on tältä rintamalta. Joten tästä lähtee.

En tietystikään voinut lopettaa listaa seitsemään, sillä en pääsisi tähän päivään ja sittenhän lista olisi vajaa. Vajaa lista olisi loukkaus kaikkia listajumalia kohtaan, joten saatoin sen täydeksi.

- Kiinteistönhoitaja
- Keittiöapulainen
- Taidenäyttelyn valvoja
- Myyntineuvottelija
- Operaattori
- Logistiikkahenkilö
- Laadunvalvoja
- Henkilökohtainen avustaja
- Postityöntekijä
- Kerroshoitaja

Ja sitten se nykyinen, eli

- Tuotantoapulainen. Saa kutsua punojattareksi, työnkuvaani liittyen. Aivan kuten Facebookissanikin lukee.

Listan olisi voinut periaatteessa aloittaa sillä, että alakouluikäisenä kiikutin vuoronperään melkein koko tienoon koiria pihalle. Päivästä ja kuukaudesta toiseen, varmaan vuosiakin. Se oli palkatonta. Tai onko eläinten kanssa olo koskaan palkatonta? Ei se taida olla.

Ulkoilutin myös yhtä hamsteria. Kyllä. Se oli Eemeli.

Jäin miettimään muutamia asioita tästä ulkoiluttamisesta. Kuten että kuka antaa pienelle ja heiveröiselle tytölle riehakkaan leonberginkoiran? Kyllä siinä pientä Heidiä vietiin, kun koira oravan näki. Mutta en minä osannut pelätä silloin liiaksi tai seurauksia nähnyt ennalta. Hain aina uudelleen ja välillä koira vei Heidiä eikä toisinpäin, mutta niin se elämässäkin taitaa elo mennä.

Polvessani on arpi muistuttamassa näistä koirienulkoilutusajoista. Vanhempi kultainennoutaja onnistui jotenkin jossain pururadalla pujottelemaan jalkojeni välistä juuri ennen kuin näki toisia koiria ja lähtiessään niitä kohti veti minut remmillään nurin. Sitten sitä katseltiinkin kun polveen tulleesta reiästä pilkotti luu. Kiltit tädit pururadalla teki nenäliinoista ja muovipussista repimistään suikaleista siteen polveni ympärille. Vein noutajan kotiinsa ja vakuuttelin sen huolestuneelle omistajalle, että ei tässä polvessa mitään ole, tämä on ollut tässä jo kauan. Oli varmasti kyllä sen näköinenkin tekele siinä, että läpi meni.. Kotoa sitten lähdettiinkin sairaalaan tikattavaksi. Kolme tikkiä tuli ja sitä ennen paljon puhdistusta, hiekkaa ja purua oli haava täynnä ja luu paistoi sen roskan alla. En muista että se olisi sattunut missään vaiheessa. Jälkikäteen ei jalkaa heti tosin taivuteltu, mutta kyllä sillä silti käveli. Eniten suretti se, että hienot uudet shortsini, mustat pitsireunaiset, piti leikata halki, jotta ne sai tuon jälkeen jalasta pois.

Onnistuin noina aikoina myös vahingossa kouluttamaan yhden corgin, jota käytin ulkona sen pentuajasta lähtien. Vahinko se oli, sillä en asiaa suunnitellut mitenkään. Siksi käyttämäni käskyt oli aika kummallisia ja olen hyvin varma, ettei niitä toisteltu koiran omassa perheessä.


Mitä noihin ihan oikeisiin työpaikkoihin tulee, niin siinä on listassa pari kesätyötä ja yksi sitäkin lyhyempi pesti. Siinä on myös kolme työtä samassa työpaikassa kuuden vuoden ajalta. Työt aloitin muistaakseni vuosi peruskoulun lopettamisen jälkeen. Kyllä, kouluni jäi peruskouluun. Tuo on Suomessa aina ollut jonkinlainen häpeä, mutta se häpeä ei ole koskaan ollut lähtöisin minusta, vaan ulkopuolelta. Se on kuitenkin aiheuttanut sen, että olen koko ikäni joutunut todistelemaan ihmisille, että en ole tyhmä, vaikka en kouluja sen enempää käynytkään. Olen kuullut vaikka mitä toteamuksia ja oletuksia itsestäni, kuinka en ole mitään kun minulla ei ole ammattia. On käsketty opiskella ihan mitä vain, jotta saisin jonkun ammatin itselleni, ihan vain siksi että sellainen sitten olisi. Minä taas en osaa tehdä mitään puolella sydämellä tai vailla intohimoa. Se päämäärä siellä toisessa päässä ei ole silloin todellinen. Se on minulle turhanpäiväistä haahuilua, aikani tuhlausta, voimavarojeni väärinkäyttöä. Mutta Suomessa näitä työ- ja koulutuskuvioita katsellaan vähän tietynlaisten silmien läpi ja työ tai koulutus ainakin jossain määrin määrittää ihmistä. Ainoa, jossa tämä kouluttamattomuuteni ei ole hetkeäkään vaivannut, oli kun asuin ulkomailla. Siellä ei ketään kiinnostanut se, mitä olen joskus tehnyt tai jättänyt tekemättä, vaan ainoastaan se, mitä olen nyt. Ja se oli aina tarpeeksi.

Monista suomalaisista poiketen minua itseäni ei ole myöskään koskaan kiinnostanut kuinka korkeasti koulutettu joku on, missä asemassa hän töitään tekee, tai kuinka paljon rahaa tai muuta omaisuutta ihmisellä on. Ei tippaakaan. Minä arvotan ihmiset aivan muiden asioiden kautta. Kouluttamaton ja työtön on lähtökohtaisesti itselleni aivan samanarvoinen kuin korkeasti koulutettu ja korkeassa asemassa oleva ihminen. Vasta kun aletaan ihmistä tuntea, tulee se arvo sieltä esiin. Täysin ihmiskohtaisia juttuja, ja minulle on aivan sama mitä sinä elääksesi teet. Se, millainen ihminen olet, on se mikä ratkaisee.

Miksi kouluni jäi peruskouluun? Se ei johtunut siitä, että olisin ollut tyhmä tai huono koulussa. Se johtui elämästä ja siitä, miten se vei aivan muualle kuin olin ajatellut sen vievän ja siitä, miten se heitti kaikki alkuperäiset suunnitelmani romukoppaan. Tarkoitus oli näiden muuttuneiden suunnitelmien myötä pitää välivuosi ja miettiä kuviot uudelleen, mutta se venyi ja venyi, kunnes en enää edes tiennyt palaanko koskaan opiskelemaan yhtään mitään.

Sillä en koskaan keksinyt, mitä tahdoin isona tehdä. Muistan lapsuudessa haaveilleeni, että isona minusta tulee laskuvarjohyppääjä (kunnes tajusin, ettei se taida ihan ammatti ollakaan ja että pelkään korkeita paikkoja). Sitten tietysti eläinlääkäri, kuten melkein jokaisella tytöllä. Laulaja ja näyttelijä. Joskus vähän vanhempana koululaisena lentoemäntä (vaikka pelkään lentämistä ja siksi en olekaan koskaan lentänyt). Mitä vanhemmaksi tulin, sitä vähemmän tiesin mikä minusta tulee. Olen vuodesta toiseen odottanut sitä oivallusta. Tutkinut asiaa, miettinyt, ahdistunut kun en keksi. Murehtinut eläkkeitä ja vanhuutta ja miltä se kaikki näyttää tämän valossa. Vuosikausia.

Ja joka syksy hypistellyt kaupassa niitä sinne ilmestyneitä koulutarvikkeita. Haikein mielin.

Jossain kohtaa hain kahtena vuotena peräkkäin eläintenhoitajaksi. En päässyt sisään kummallakaan kerralla. Kouluun otettiin vain kolmekymmentä ja etusijalla oli muutama ihmisryhmä, johon en kumpaankaan kuulunut. Mutta kaikki tapahtuu mikä on tarkoitettukin. En ikimaailmassa haluaisi enää olla eläintenhoitaja. Koska minusta ei olisi siihen.


Olen lähestynyt asiaa myös sitä kautta, kun sanotaan, että kannattaa katsoa harrastuksiaan ja mitä eniten tykkää elämässään tehdä. Sitä kautta miettinyt, että jos sieltä löytyisi itselleen mieluisa ammatti. Minä tykkään kirjoittaa. Se on aina ollut ykkönen, lapsesta asti. Koulussa pidin äidinkielestä ja aineiden kirjoittamisesta ja olen koulun jälkeen kirjoittanut vaikka kuinka paljon. Itselleni, toisille, ja sitten blogien myötä näitä tekstejä eri aiheista. Rakastan sanoja. Ihan oikeasti rakastan. Ne on välillä niin kauniita, että itku tulee. Se, miten niitä voi käyttää, miten niiden kanssa voi leikitellä, miten paljon kauneutta ja tunnetta voikaan mahtua yhteen lauseeseen!

Kirjoittamiseen suhtaudun intohimolla. Tiedän, että saan hyvää tekstiä aikaiseksi erityisesti silloin, kun aihe koskettaa ja sitä kohtaan tunnen syvästi. Tiedän myös, että toisinaan kompastun omiin sanoihini, koska selitän asiat liian monimutkaisesti. Tiedän myös sen, etten saa pakotettuna tekstiä aikaiseksi, vaan siinä pitää aina olla tunne ja/tai inspiraatio taustalla. Siksi olen ollut vähän skeptinen sen suhteen, että voisinko siitä koskaan ammattia tehdä ja jos tekisin, mitä se käytännössä olisi.

Olen haaveillut suomen kielen ja kirjallisuuden opiskelemisesta, mutta se olisi vaatinut melkeinpä muuttoa toiselle paikkakunnalle. Enkä siltikään tiennyt, mikä minusta sen seurauksena tulisi.

Joskus mietin copywriteria, mutta se kaatui johonkin. Itseeni varmaan. Mitä enemmän ammatista luin, sitä enemmän sitä pelästyin. Totesin, että ei ole muuten sittenkään minun juttuni.

Kunnes sitten kävikin niin, että pääsin kokemaan sitä maailmaa vähän sattumalta, yhden pienen hetken verran. Ja se inspiraatio, innostus, ajatusprosessi, se miten kämmenet hikoivat ja sydän sykki voimakkaasti, se vei kaikki mukanaan. Ja siemen oli istutettu. Se iti muutaman viikon, se vei tutkimusmatkalle jälleen, samoille sivustoille kuin silloin ennenkin ja se vei sen kaiken kautta siihen oivallukseen, että minulla olisi paljon vahvuuksia alalle. Mitä enemmän aiheesta luin, sitä enemmän innostuin. Kaikki se, mikä viimeksi hirvitti, ei enää pelottanut. Nyt se tuntui vain sopivan haastavalta. En epäröinyt enää, että pystyisinkö siihen.

Ja niin lopulta ymmärsin, että sitä tahdon tehdä. Ihan oikeasti tahdon! Tämä oivallus oli aivan uudenlainen, enkä moista tunnetta muista koskaan aiemmin saaneeni, vaikka tässä on maailmaa tallusteltu kuitenkin se päälle kolmekymmentäkaksi vuotta. Joten niin minä sitten tein. Ilmoittauduin koulutukseen, jonka seurauksena minusta tulee copywriter. Koulu maksaa valtavasti ja se kestää (vain) neljä kuukautta. Se on hyvin pidetty koulutus, se vaatii useita yksittäisiä reissuja kauas kotoa koulutuspäiville ja se alkaa ensi vuonna. Vuosi tästä eteenpäin ja olen siis jo tovin ollut copywriter. Kun luin, että koulutuksen päätteeksi on valmistujaiset, tuli kyynel silmään. Minullako valmistujaiset, minäkö valmistun ammattiin?

Ehkä suurin ihmetys tässä on se ajatus, että tekisi oikeasti jotain samaa työtä loppuelämänsä. Että olisi olemassa se oma ala. Se on ollut niin kauan täysin utopistinen ajatus. Eihän se edelleenkään sitä tarkoita, ettei koskaan enää alaa vaihtaisi, mutta siihenhän tässä pyritään kuitenkin. Kaikesta työstä, mitä olen tässä välissä saanut tehdä, olen kiitollinen. Olen siinä mielessä helppo, että tykkään hyvin yksinkertaisistakin töistä ja oikeastaan aivan ensisijaisesti niistä. Viihdyn helposti ja kaikki työ, mitä teen, teen ylpeydellä. Koen, että edustan työntekijänä sitä firmaa, missä olen töissä ja siihen liittyy aina tietynlainen ammattiylpeys. Työ ei ole koskaan vain työtä, vaan se on tekemistä ja valmistamista asiakkaalle. Tämän puolen olen oppinut menneiltä työvuosiltani, paikoista joissa olen ollut töissä ja sitä oppia arvostan.

Uskon, että copywriterina tämä puoli minussa tulee entisestään korostumaan. En malta odottaa tätäkään aspektia. Ammattiylpeys tullee nousemaan aika uusiin sfääreihin, kun pääsee tekemään ihan sitä omaa juttua, jota aika epätoivoisesti hapuili keskeltä olematonta vuosikausia. Kunnes se sitten lopulta ilmestyi. Inspiraatio on ihana asia. Se kaataa parhaimmillaan alleen vaikka mitä sellaista, minkä on jo aikakin kaatua. Se raivaa ja vie aina eteenpäin.

Jännittää. Pelkästään hyvällä tavalla.


Ja nyt pientä Heidiä viedään taas niin kuin leonberginkoirakin aikoinaan vei oravankiilto silmissään. Enkä tajua pelätä tälläkään kertaa. Pidän vain kiinni ja heittäydyn vietäväksi.

Antaa mennä ja viedä, olen vihdoin valmis!

torstai 16. kesäkuuta 2016

Ei pelkkää ruusua


Elämäni on oikeastaan aina vuoristorataa. Tämä on sama varmaankin aika monelle, ellei jopa kaikille. Onko joidenkin elämä tasaista? Yleensä tämä menee kohdallani niin, että päiväni ovat aikamoista vuoristorataa. Saatan aivan helposti kokea koko tunteiden kirjon yhden päivän aikana, miksen moneenkin kertaan. Viime aikoina nuo vaiheet on kuitenkin olleet pidempiä. On ollut pitkään suurta onnea ja on ollut pitkään suurta surua. Monesti se tunne, minkä kanssa herää, on ollut koko päivän tunne.

Rukalla yksin vaeltaessani, puuskutellessani aina vain korkeammille huipuille, koin sellaista onnea etten osannut siihen varautua ollenkaan. Ne maisemat, se aurinkoinen päivä, se itsensä ylittäminen nousuissa.. Se, että olin siellä yksin (miehen juostessa kisaa). Se, että jälkikäteen näin koko matkan viimeiseltä nyppylältä ja näin mitkä kaikki huiput valloitin. Yksin! Ihan huikea tunne. Pakahdutti. Se päivä oli täydellinen. Se loma oli täydellinen. Vaikka tulin siellä kipeäksikin, ei se menoa haitannut, eikä omaan mielialaan vaikuttanut.


Sitten tuli arki. Oikeastaan jo ajatus kotiin tulemisesta tuntui siltä, ettei kotia oikeastaan ole. On vain asunto. En tiedä missä vaiheessa ja miksi tämä muutos tapahtui, kun tuo paikka oli aiemmin tuntunut vahvastikin kodilta. Kun mielessäni reissulla kuvittelin uuden asunnon ja itseni taas sinne, ei ajatus tuntunut hyvältä. Tähän varmaankin liittyi se, että Natunen oli ollut paljon mielessä reissulla, koska ilman Natusen kuolemaa ei koko reissua olisi koskaan ollutkaan. Kotonahan se kaikki konkretisoituu. Että Natusta ei tosiaan enää sielläkään ole.

Muutoinhan arjessa ei mitään vikaa olekaan. Natunen vain puuttuu siitä ja siksi minusta puuttuu selkeä palanen.

Reissun jälkeen edessä oli hyvin nopeasti kissanvahtiviikonloppu. Ensimmäinen kerta kun sitä oli kissojen kanssa tekemisissä Natusen kuoleman jälkeen. Se jännitti etukäteen, kun ei yhtään tiennyt miltä se tuntuu. Alkuun sitä meinasi, että siitä selviää, mutta ensimmäisen visiitin jälkeen kotona se sitten iski. Itsellä ei ole enää kissaa. Tai on, purkissa ikkunalaudalla. Siellä se Natunen on. Purkissa! Ajatus on jotenkin niin absurdi ja väärä, käsittämätön ja tuskallinen, että en tiedä oliko uurna edes hyvä idea.

Seuraavana maanantaina olisi ollut Natusen 13-vuotissyntymäpäivä. Sen sijaan silloin tuli kuluneeksi 3kk Natusen kuolemasta. Päivä oli todella raskas. Olin aivan uupunut päivän päätteeksi, ihan loppu. Itkettyä tuli paljon. Sitä oli aivan vereslihalla. Asiaa ei ollut auttanut muutamana yönä kiusanneet painajaiset, joissa Natunen oli vielä elossa, mutta vatsa täynnä kasvainta tai että Natunen piti aina uudelleen lopettaa ja aina uudelleen kuiskasin sille korvaan miten paljon rakastan.

Jollain tavalla suru on nyt voimakkaampaa mitä se oli aiemmin, lukuun ottamatta ensimmäistä kahta viikkoa. Aiemmin saatoin miettiä Natusta ja selailla kuvia ja videoita, ja ne hymyilytti, ehkä naurattikin. Nyt en voi edes ajatella selaavani niitä ja välttelen Natusen ajattelemista syvällisemmällä tasolla ihan kokonaan. Vähän väliä Natunen tulee mieleen, mutta annan ajatuksen mennä pois päästämättä sitä syvemmälle. Se vain hipaisee pintaa, eikä jätä edes jälkeä. Jos päästän syvemmälle, se jättää jälkeensä vain lisää sirpaleita.

Suurin syy tähän surun vaiheeseen vasta tässä kohtaa on todennäköisesti se, että tätä ennen on ollut kaikenlaista mukavaa puuhasteltavaa ja jännää odotettavaa. Natusen kuoleman jälkeen piti ensimmäisenä etsiä uusi asunto, käydä näytöillä, muuttaa, sisustaa, sitten sai käydä stand upin parissa iltaa viettämässä, järjestää tupareita.. Suunnitella reissuja sinne tänne Suomeen, kun kerrankin voi.

Ja sitten tuparit peruuntui. Se oli oikeastaan jo toinen suuri pettymys Natusen kuoleman ja tuon hetken välillä ja se oli liikaa. Vaikka edessä oli vielä niitä lomareissuja, ei ne auttaneet enää. Tuo pettymys pakotti pysähtymään, tuntemaan. Suremaan. Se muutti surun suuntaa ja muotoa. Jos sitä ennen olin itsenikin yllättänyt sillä miten helposti siitä pääsin yli, sen jälkeen tajusin, että ei se ehkä helpota täysin koskaan. Että kipu tuntuu edelleen ja että kaipaus on suurta.

Ja sillä tiellä ollaan edelleen. Kipu tuntuu ja kaipaus on suurta.


Välillä mietin jäämistä ja lähtemistä. Mietin, miltä kumpikin tuntuu. Välillä haluan toista enemmän kuin toista, välillä en halua kumpaakaan enkä tiedä missä paikkani on. Välillä toinen pelottaa toista enemmän ja välillä toisinpäin. Jos aiemmin tämä paikka tuntui koko ajan lämpimältä syliltä, ei se enää sitä jatkuvasti ole. Välillä täälläkin tulee kylmä, kun tuupataan voimakkaasti kauemmaksi. Ihmiset tekee kodin, sen tiedän ja sen olen itsekin sanonut. Aina sillä rintamalla ei ole ihan sellaista kuin tahtoisi tai tarvitsisi (parisuhdetta lukuun ottamatta), ei aina ole niin lämpöistä kuin pitäisi olla jotta olisi kunnolla hyvä olla. Ja silloin helposti miettii, että miksi sitä ei vain lähtisi.

En silti näe sitä mitenkään ajankohtaisena. Ajatus siitä, että tässä pakkaisi tavaroita muuttaakseen toiseen maahan on aika kauhistuttava. En oikeasti halua lähteä.

Siinä on vain se, kun en toisinaan tahdo jäädäkään.

Tarpeeksi rohkeutta ei lähtemiseen kyllä ole. Enkä oikeasti tiedä onko enää koskaan, ainakaan niin kauan kun ajatus jäämisestä tuntuu yhtään mukavammalta kuin lähteminen. Tavallaan toivon, että jotain niin merkittävää täällä tapahtuisi, että ei tarvitsisi enää koskaan ajatellakaan lähtemistä. Jotakin niin merkityksellistä ja syvää, että se sitoisi minut tänne ihan puhtaasta halusta. Sellaista, jonka seurauksena haluaisin jäädä niin kovin, että lähteminen olisi vain kasapäin hassuja haaveita vailla mitään tarvetta toteuttaa niitä. Sillä tavallaan en koskaan tahtoisi enää lähteä. Levottomuus on uuvuttavaa. Ja sen eteen toimiminen lisää levottomuutta aina entisestään. Jos en olisi koskaan aikoinaan lähtenyt, en pois kaipaisi tälläkään hetkellä eikä sydämeni olisi siellä sun täällä.

En osaa sanoa, oliko lähteminen aikoinaan hyväksi minulle. Toki sen seurauksena olen aivan eri ihminen kuin ennen ja nimenomaan niin monella hyvällä tavalla ja siksi olen täällä missä nyt olen, tällaisena kuin nyt olen. Ja se on pitkälti pelkästään positiivista, muutos itsessäni on ollut huikea, enkä usko että sitä olisi tapahtunut jos en olisi koskaan lähtenyt.

Mutta ei se pelkkää ruusua ollut. Se oli myös piikkejä.

Ja niitä piikkejä tunnen edelleen. Kumpi painaa vaakakupissa enemmän, terälehdet vai piikit, sitä en osaa tällä hetkellä päättää.

Koti on kai siellä missä sydän on ja siksi olenkin niin levoton. Missä sydämeni on? Se on joka paikassa, pitkin maailmaa ja niiden ihmisten kanssa, jotka minulle merkitsevät jotakin. Se on haaveiden mukana paikoissa, joissa en ole käynyt ja ihmisten käsissä, joita en ole tavannut tai elämääni muuten saanut, tavalla jolla tarvitsin. Koetuissa hetkissä, rakkaissa paikoissa, lämpimissä sanoissa. Hymyissä, joita on saanut todistaa.

Ja se jäljellä jäävä osa on aivan palasina.

Koska Natunen on kuollut.

lauantai 28. toukokuuta 2016

Elämäni ensimmäinen lomapäivä


Eilen lähdettiin meidän ensimmäiselle lomareissulle. Kyllä, ihan ensimmäiselle! Ei olla yhdessä tehty ainuttakaan lomareissua, enkä itse ole muutoinkaan moista tehnyt koko aikuisiälläni. Paljon on menty, kilometrejä toisensa perään ajettu, nähty ja koettu, mutta ihan oikeita lomia siihen joukkoon ei meidän kahden yhteiselle ajalle mahdu.

Sillä aina on pitänyt tulla illaksi tai viimeistään yöksi kotiin, Natusen luo. Ainoat yön yli -reissut on tehty Natusen kanssa ja ne on olleet pakollisia, esimerkiksi muuttomatkoja Euroopassa. Ei koskaan lomareissuja.

Nythän tämä kaikki on oleellisesti muuttunut. Samaan aikaan sitä on innoissaan tästä uudesta vapaudesta, mutta samalla tiedostaa miksi tämä uusi vapaus on nyt olemassa. Ristiriitaisia tunteita se herätti, välillä ei olisi halunnut lähteä ollenkaan, mutta reissun edetessä kokemus kääntyi hyvinkin nopeasti positiiviseksi. Myönnän, että alkuun lähtö pelotti. En tiennyt miltä se tuntuu. Mutta heittäytymättä ei mikään koskaan selviä ja nyt tiedän. Tuntuu hyvältä.

En muista milloin viimeksi olisi naurattanut niin. Milloin viimeksi olisin vastaavin silmin katsellut maailmaa. Innostunut siellä täällä olevista poroista niin, että kiljuin jokaisen nähdessäni ja aiheutin kuskille ylimääräisiä sydämentykytyksiä. Tämä tunne on aivan uusi.

Se on kai nimeltään huolettomuus.

Ensimmäistä kertaa ei ole tarvinnut miettiä sitä, että illaksi pitää ehtiä takaisin kotiin. Ensimmäistä kertaa ei ole mielessä pyörinyt se, että jos meille sattuu jotain tien päällä, että mitä Natuselle sitten käy. Ei ole tarvinnut miettiä miten Natunen kotona pärjää juuri sillä hetkellä, eikä ole myöskään reissussa mukana, joten sitäkään ei ole tarvinnut miettiä. Ei ole tarvinnut huolehtia mistään. Enkä tiedä olenko koskaan tuntenut vastaavanlaista onnea. Sillä huolettomuus tuo valtavaa sisäistä rauhaa ja sisäinen rauha tuo onnea. Samanlaisen tunteen muistan etäisesti mummolasta, jossa pienenä kesälomalaisena paljain jaloin kirmasin takapihan nurmella ja leikin sateessa, eikä tarvinnut huolehtia mistään. Paitsi siitä, että milloin pääsee seuraavaksi uimaan ja kuinkahan paljon jaksaa syödä mansikoita sinä päivänä.

Nyt istun vuokramökin pihalla, aurinko paistaa, linnut laulaa ja käkikin kukkuu. Metsää ympärillä ja muurahaiset touhuaa. Katson miten kaksi kantaa yhteistuumin toukkaa ja kolmas koittaa kiivetä niiden yli havunneulanen leuoissaan. Tunnen suoranaista seesteisyyttä, enkä kykene lopettamaan hymyilemistä. Se kumpuaa jostain syvältä sisältä ja aivan uudesta paikasta.

Että vaikka kurkku on kipeä ja päätä särkee ja saatan olla tulossa kipeäksi, ei se haittaa. Silti koen suurempaa ja täydempää onnea kuin ehkä koskaan ennen. Kaikki tuntuu olevan juuri oikein tässä hetkessä. Se jatkuva huoli on poissa, se mikä ei koskaan jättänyt rauhaan niin kauan kun Natunen oli elossa ja mikä nousi aivan tappiinsa kahden viimeisen vuoden aikana.

Ja vaikka onnellisuus laski Natusen kuoleman myötä huomattavasti, se tuntuu nyt lähteneen uuteen nousuun ja se nousee uutta reittiä. Se nousee minusta itsestäni, kaikesta siitä mitä minä olen ilman Natusta, tästä uudesta elämästä ja huolettomuudesta. Kaikesta siitä mitä en ennen ollut, mitä en ennen voinut, mihin kaikkeen nyt kykenen, miten olen ihmisenä kehittynyt, miten monella tapaa täydempi olen nyt ja miten elämä on kaunis. En sano että kauniimpi, sillä kaunis se oli silloinkin kun Natunen tässä maailmassa kanssani oli, mutta eri tavalla kaunis. Aivan eri tavalla.

Koen olevani onnekas, niin onnekas. Että minussa on kyky katsoa tätä maailmaa näine silmineni, mitkä ei ehkä automaattisesti ole aikuisen silmät. Sillä samanlaisella lapsen innokkuudella koen asioita ensimmäisiä kertoja, näen uusia juttuja, innostun jopa tolkuttomasti ja heittäydyn kaiken vietäväksi. Vaikka pelottaisi. Ja samaan aikaan koen itseni ehkä ensimmäistä kertaa aikuiseksi, sillä koen ensimmäistä kertaa eläväni. Aistin jo sen, että pikkuhiljaa minulle selviää enemmän ja enemmän kuka olen. Vielä en sitä tiedä, mutta niitä palasia löytyy aika huomaamatta ja joskus niistä rakentuu kokonaisuus, jota minuksi kutsutaan. Ehkä vasta nyt uskonkin siihen, ensimmäisiä kertoja vuosiin. Minä löydyn vielä.

Elämä ei ole koskaan maistunut niin elämältä kuin nyt. Ja minä pidän siitä, että saan kokea sen juuri näin, että osaan tunnustella sitä samalla kun se tapahtuu, enkä hukkaa sitä tunnetta kaiken tuoksinassa. Että saan siitä kaksin käsin kiinni, tarkastelen sitä siinä käsissäni jokaisesta suunnasta ja sitten hyppään taas virran vietäväksi.

Elämä. Hitsit, miten kivaa se joskus on.