lauantai 13. elokuuta 2016

Kun leonberginkoira tyttöä vei


Facebookissa näyttäisi ihmisillä kiertävän #myfirstsevenjobs -listaus, jossa siis luetellaan ihmisen seitsemän ensimmäistä työpaikkaa. Koska tykkään kaikenlaisista listauksista, päätin sellaiseen ottaa osaa itsekin. Kirjoittaessani sitä Facebookiin, huomasin tekstiä tulevan niin valtavasti, että ajattelin sen tehdä tänne blogin puolelle ja kertoa samalla aiheesta laajemminkin, sillä uutisia on tältä rintamalta. Joten tästä lähtee.

En tietystikään voinut lopettaa listaa seitsemään, sillä en pääsisi tähän päivään ja sittenhän lista olisi vajaa. Vajaa lista olisi loukkaus kaikkia listajumalia kohtaan, joten saatoin sen täydeksi.

- Kiinteistönhoitaja
- Keittiöapulainen
- Taidenäyttelyn valvoja
- Myyntineuvottelija
- Operaattori
- Logistiikkahenkilö
- Laadunvalvoja
- Henkilökohtainen avustaja
- Postityöntekijä
- Kerroshoitaja

Ja sitten se nykyinen, eli

- Tuotantoapulainen. Saa kutsua punojattareksi, työnkuvaani liittyen. Aivan kuten Facebookissanikin lukee.

Listan olisi voinut periaatteessa aloittaa sillä, että alakouluikäisenä kiikutin vuoronperään melkein koko tienoon koiria pihalle. Päivästä ja kuukaudesta toiseen, varmaan vuosiakin. Se oli palkatonta. Tai onko eläinten kanssa olo koskaan palkatonta? Ei se taida olla.

Ulkoilutin myös yhtä hamsteria. Kyllä. Se oli Eemeli.

Jäin miettimään muutamia asioita tästä ulkoiluttamisesta. Kuten että kuka antaa pienelle ja heiveröiselle tytölle riehakkaan leonberginkoiran? Kyllä siinä pientä Heidiä vietiin, kun koira oravan näki. Mutta en minä osannut pelätä silloin liiaksi tai seurauksia nähnyt ennalta. Hain aina uudelleen ja välillä koira vei Heidiä eikä toisinpäin, mutta niin se elämässäkin taitaa elo mennä.

Polvessani on arpi muistuttamassa näistä koirienulkoilutusajoista. Vanhempi kultainennoutaja onnistui jotenkin jossain pururadalla pujottelemaan jalkojeni välistä juuri ennen kuin näki toisia koiria ja lähtiessään niitä kohti veti minut remmillään nurin. Sitten sitä katseltiinkin kun polveen tulleesta reiästä pilkotti luu. Kiltit tädit pururadalla teki nenäliinoista ja muovipussista repimistään suikaleista siteen polveni ympärille. Vein noutajan kotiinsa ja vakuuttelin sen huolestuneelle omistajalle, että ei tässä polvessa mitään ole, tämä on ollut tässä jo kauan. Oli varmasti kyllä sen näköinenkin tekele siinä, että läpi meni.. Kotoa sitten lähdettiinkin sairaalaan tikattavaksi. Kolme tikkiä tuli ja sitä ennen paljon puhdistusta, hiekkaa ja purua oli haava täynnä ja luu paistoi sen roskan alla. En muista että se olisi sattunut missään vaiheessa. Jälkikäteen ei jalkaa heti tosin taivuteltu, mutta kyllä sillä silti käveli. Eniten suretti se, että hienot uudet shortsini, mustat pitsireunaiset, piti leikata halki, jotta ne sai tuon jälkeen jalasta pois.

Onnistuin noina aikoina myös vahingossa kouluttamaan yhden corgin, jota käytin ulkona sen pentuajasta lähtien. Vahinko se oli, sillä en asiaa suunnitellut mitenkään. Siksi käyttämäni käskyt oli aika kummallisia ja olen hyvin varma, ettei niitä toisteltu koiran omassa perheessä.


Mitä noihin ihan oikeisiin työpaikkoihin tulee, niin siinä on listassa pari kesätyötä ja yksi sitäkin lyhyempi pesti. Siinä on myös kolme työtä samassa työpaikassa kuuden vuoden ajalta. Työt aloitin muistaakseni vuosi peruskoulun lopettamisen jälkeen. Kyllä, kouluni jäi peruskouluun. Tuo on Suomessa aina ollut jonkinlainen häpeä, mutta se häpeä ei ole koskaan ollut lähtöisin minusta, vaan ulkopuolelta. Se on kuitenkin aiheuttanut sen, että olen koko ikäni joutunut todistelemaan ihmisille, että en ole tyhmä, vaikka en kouluja sen enempää käynytkään. Olen kuullut vaikka mitä toteamuksia ja oletuksia itsestäni, kuinka en ole mitään kun minulla ei ole ammattia. On käsketty opiskella ihan mitä vain, jotta saisin jonkun ammatin itselleni, ihan vain siksi että sellainen sitten olisi. Minä taas en osaa tehdä mitään puolella sydämellä tai vailla intohimoa. Se päämäärä siellä toisessa päässä ei ole silloin todellinen. Se on minulle turhanpäiväistä haahuilua, aikani tuhlausta, voimavarojeni väärinkäyttöä. Mutta Suomessa näitä työ- ja koulutuskuvioita katsellaan vähän tietynlaisten silmien läpi ja työ tai koulutus ainakin jossain määrin määrittää ihmistä. Ainoa, jossa tämä kouluttamattomuuteni ei ole hetkeäkään vaivannut, oli kun asuin ulkomailla. Siellä ei ketään kiinnostanut se, mitä olen joskus tehnyt tai jättänyt tekemättä, vaan ainoastaan se, mitä olen nyt. Ja se oli aina tarpeeksi.

Monista suomalaisista poiketen minua itseäni ei ole myöskään koskaan kiinnostanut kuinka korkeasti koulutettu joku on, missä asemassa hän töitään tekee, tai kuinka paljon rahaa tai muuta omaisuutta ihmisellä on. Ei tippaakaan. Minä arvotan ihmiset aivan muiden asioiden kautta. Kouluttamaton ja työtön on lähtökohtaisesti itselleni aivan samanarvoinen kuin korkeasti koulutettu ja korkeassa asemassa oleva ihminen. Vasta kun aletaan ihmistä tuntea, tulee se arvo sieltä esiin. Täysin ihmiskohtaisia juttuja, ja minulle on aivan sama mitä sinä elääksesi teet. Se, millainen ihminen olet, on se mikä ratkaisee.

Miksi kouluni jäi peruskouluun? Se ei johtunut siitä, että olisin ollut tyhmä tai huono koulussa. Se johtui elämästä ja siitä, miten se vei aivan muualle kuin olin ajatellut sen vievän ja siitä, miten se heitti kaikki alkuperäiset suunnitelmani romukoppaan. Tarkoitus oli näiden muuttuneiden suunnitelmien myötä pitää välivuosi ja miettiä kuviot uudelleen, mutta se venyi ja venyi, kunnes en enää edes tiennyt palaanko koskaan opiskelemaan yhtään mitään.

Sillä en koskaan keksinyt, mitä tahdoin isona tehdä. Muistan lapsuudessa haaveilleeni, että isona minusta tulee laskuvarjohyppääjä (kunnes tajusin, ettei se taida ihan ammatti ollakaan ja että pelkään korkeita paikkoja). Sitten tietysti eläinlääkäri, kuten melkein jokaisella tytöllä. Laulaja ja näyttelijä. Joskus vähän vanhempana koululaisena lentoemäntä (vaikka pelkään lentämistä ja siksi en olekaan koskaan lentänyt). Mitä vanhemmaksi tulin, sitä vähemmän tiesin mikä minusta tulee. Olen vuodesta toiseen odottanut sitä oivallusta. Tutkinut asiaa, miettinyt, ahdistunut kun en keksi. Murehtinut eläkkeitä ja vanhuutta ja miltä se kaikki näyttää tämän valossa. Vuosikausia.

Ja joka syksy hypistellyt kaupassa niitä sinne ilmestyneitä koulutarvikkeita. Haikein mielin.

Jossain kohtaa hain kahtena vuotena peräkkäin eläintenhoitajaksi. En päässyt sisään kummallakaan kerralla. Kouluun otettiin vain kolmekymmentä ja etusijalla oli muutama ihmisryhmä, johon en kumpaankaan kuulunut. Mutta kaikki tapahtuu mikä on tarkoitettukin. En ikimaailmassa haluaisi enää olla eläintenhoitaja. Koska minusta ei olisi siihen.


Olen lähestynyt asiaa myös sitä kautta, kun sanotaan, että kannattaa katsoa harrastuksiaan ja mitä eniten tykkää elämässään tehdä. Sitä kautta miettinyt, että jos sieltä löytyisi itselleen mieluisa ammatti. Minä tykkään kirjoittaa. Se on aina ollut ykkönen, lapsesta asti. Koulussa pidin äidinkielestä ja aineiden kirjoittamisesta ja olen koulun jälkeen kirjoittanut vaikka kuinka paljon. Itselleni, toisille, ja sitten blogien myötä näitä tekstejä eri aiheista. Rakastan sanoja. Ihan oikeasti rakastan. Ne on välillä niin kauniita, että itku tulee. Se, miten niitä voi käyttää, miten niiden kanssa voi leikitellä, miten paljon kauneutta ja tunnetta voikaan mahtua yhteen lauseeseen!

Kirjoittamiseen suhtaudun intohimolla. Tiedän, että saan hyvää tekstiä aikaiseksi erityisesti silloin, kun aihe koskettaa ja sitä kohtaan tunnen syvästi. Tiedän myös, että toisinaan kompastun omiin sanoihini, koska selitän asiat liian monimutkaisesti. Tiedän myös sen, etten saa pakotettuna tekstiä aikaiseksi, vaan siinä pitää aina olla tunne ja/tai inspiraatio taustalla. Siksi olen ollut vähän skeptinen sen suhteen, että voisinko siitä koskaan ammattia tehdä ja jos tekisin, mitä se käytännössä olisi.

Olen haaveillut suomen kielen ja kirjallisuuden opiskelemisesta, mutta se olisi vaatinut melkeinpä muuttoa toiselle paikkakunnalle. Enkä siltikään tiennyt, mikä minusta sen seurauksena tulisi.

Joskus mietin copywriteria, mutta se kaatui johonkin. Itseeni varmaan. Mitä enemmän ammatista luin, sitä enemmän sitä pelästyin. Totesin, että ei ole muuten sittenkään minun juttuni.

Kunnes sitten kävikin niin, että pääsin kokemaan sitä maailmaa vähän sattumalta, yhden pienen hetken verran. Ja se inspiraatio, innostus, ajatusprosessi, se miten kämmenet hikoivat ja sydän sykki voimakkaasti, se vei kaikki mukanaan. Ja siemen oli istutettu. Se iti muutaman viikon, se vei tutkimusmatkalle jälleen, samoille sivustoille kuin silloin ennenkin ja se vei sen kaiken kautta siihen oivallukseen, että minulla olisi paljon vahvuuksia alalle. Mitä enemmän aiheesta luin, sitä enemmän innostuin. Kaikki se, mikä viimeksi hirvitti, ei enää pelottanut. Nyt se tuntui vain sopivan haastavalta. En epäröinyt enää, että pystyisinkö siihen.

Ja niin lopulta ymmärsin, että sitä tahdon tehdä. Ihan oikeasti tahdon! Tämä oivallus oli aivan uudenlainen, enkä moista tunnetta muista koskaan aiemmin saaneeni, vaikka tässä on maailmaa tallusteltu kuitenkin se päälle kolmekymmentäkaksi vuotta. Joten niin minä sitten tein. Ilmoittauduin koulutukseen, jonka seurauksena minusta tulee copywriter. Koulu maksaa valtavasti ja se kestää (vain) neljä kuukautta. Se on hyvin pidetty koulutus, se vaatii useita yksittäisiä reissuja kauas kotoa koulutuspäiville ja se alkaa ensi vuonna. Vuosi tästä eteenpäin ja olen siis jo tovin ollut copywriter. Kun luin, että koulutuksen päätteeksi on valmistujaiset, tuli kyynel silmään. Minullako valmistujaiset, minäkö valmistun ammattiin?

Ehkä suurin ihmetys tässä on se ajatus, että tekisi oikeasti jotain samaa työtä loppuelämänsä. Että olisi olemassa se oma ala. Se on ollut niin kauan täysin utopistinen ajatus. Eihän se edelleenkään sitä tarkoita, ettei koskaan enää alaa vaihtaisi, mutta siihenhän tässä pyritään kuitenkin. Kaikesta työstä, mitä olen tässä välissä saanut tehdä, olen kiitollinen. Olen siinä mielessä helppo, että tykkään hyvin yksinkertaisistakin töistä ja oikeastaan aivan ensisijaisesti niistä. Viihdyn helposti ja kaikki työ, mitä teen, teen ylpeydellä. Koen, että edustan työntekijänä sitä firmaa, missä olen töissä ja siihen liittyy aina tietynlainen ammattiylpeys. Työ ei ole koskaan vain työtä, vaan se on tekemistä ja valmistamista asiakkaalle. Tämän puolen olen oppinut menneiltä työvuosiltani, paikoista joissa olen ollut töissä ja sitä oppia arvostan.

Uskon, että copywriterina tämä puoli minussa tulee entisestään korostumaan. En malta odottaa tätäkään aspektia. Ammattiylpeys tullee nousemaan aika uusiin sfääreihin, kun pääsee tekemään ihan sitä omaa juttua, jota aika epätoivoisesti hapuili keskeltä olematonta vuosikausia. Kunnes se sitten lopulta ilmestyi. Inspiraatio on ihana asia. Se kaataa parhaimmillaan alleen vaikka mitä sellaista, minkä on jo aikakin kaatua. Se raivaa ja vie aina eteenpäin.

Jännittää. Pelkästään hyvällä tavalla.


Ja nyt pientä Heidiä viedään taas niin kuin leonberginkoirakin aikoinaan vei oravankiilto silmissään. Enkä tajua pelätä tälläkään kertaa. Pidän vain kiinni ja heittäydyn vietäväksi.

Antaa mennä ja viedä, olen vihdoin valmis!

torstai 16. kesäkuuta 2016

Ei pelkkää ruusua


Elämäni on oikeastaan aina vuoristorataa. Tämä on sama varmaankin aika monelle, ellei jopa kaikille. Onko joidenkin elämä tasaista? Yleensä tämä menee kohdallani niin, että päiväni ovat aikamoista vuoristorataa. Saatan aivan helposti kokea koko tunteiden kirjon yhden päivän aikana, miksen moneenkin kertaan. Viime aikoina nuo vaiheet on kuitenkin olleet pidempiä. On ollut pitkään suurta onnea ja on ollut pitkään suurta surua. Monesti se tunne, minkä kanssa herää, on ollut koko päivän tunne.

Rukalla yksin vaeltaessani, puuskutellessani aina vain korkeammille huipuille, koin sellaista onnea etten osannut siihen varautua ollenkaan. Ne maisemat, se aurinkoinen päivä, se itsensä ylittäminen nousuissa.. Se, että olin siellä yksin (miehen juostessa kisaa). Se, että jälkikäteen näin koko matkan viimeiseltä nyppylältä ja näin mitkä kaikki huiput valloitin. Yksin! Ihan huikea tunne. Pakahdutti. Se päivä oli täydellinen. Se loma oli täydellinen. Vaikka tulin siellä kipeäksikin, ei se menoa haitannut, eikä omaan mielialaan vaikuttanut.


Sitten tuli arki. Oikeastaan jo ajatus kotiin tulemisesta tuntui siltä, ettei kotia oikeastaan ole. On vain asunto. En tiedä missä vaiheessa ja miksi tämä muutos tapahtui, kun tuo paikka oli aiemmin tuntunut vahvastikin kodilta. Kun mielessäni reissulla kuvittelin uuden asunnon ja itseni taas sinne, ei ajatus tuntunut hyvältä. Tähän varmaankin liittyi se, että Natunen oli ollut paljon mielessä reissulla, koska ilman Natusen kuolemaa ei koko reissua olisi koskaan ollutkaan. Kotonahan se kaikki konkretisoituu. Että Natusta ei tosiaan enää sielläkään ole.

Muutoinhan arjessa ei mitään vikaa olekaan. Natunen vain puuttuu siitä ja siksi minusta puuttuu selkeä palanen.

Reissun jälkeen edessä oli hyvin nopeasti kissanvahtiviikonloppu. Ensimmäinen kerta kun sitä oli kissojen kanssa tekemisissä Natusen kuoleman jälkeen. Se jännitti etukäteen, kun ei yhtään tiennyt miltä se tuntuu. Alkuun sitä meinasi, että siitä selviää, mutta ensimmäisen visiitin jälkeen kotona se sitten iski. Itsellä ei ole enää kissaa. Tai on, purkissa ikkunalaudalla. Siellä se Natunen on. Purkissa! Ajatus on jotenkin niin absurdi ja väärä, käsittämätön ja tuskallinen, että en tiedä oliko uurna edes hyvä idea.

Seuraavana maanantaina olisi ollut Natusen 13-vuotissyntymäpäivä. Sen sijaan silloin tuli kuluneeksi 3kk Natusen kuolemasta. Päivä oli todella raskas. Olin aivan uupunut päivän päätteeksi, ihan loppu. Itkettyä tuli paljon. Sitä oli aivan vereslihalla. Asiaa ei ollut auttanut muutamana yönä kiusanneet painajaiset, joissa Natunen oli vielä elossa, mutta vatsa täynnä kasvainta tai että Natunen piti aina uudelleen lopettaa ja aina uudelleen kuiskasin sille korvaan miten paljon rakastan.

Jollain tavalla suru on nyt voimakkaampaa mitä se oli aiemmin, lukuun ottamatta ensimmäistä kahta viikkoa. Aiemmin saatoin miettiä Natusta ja selailla kuvia ja videoita, ja ne hymyilytti, ehkä naurattikin. Nyt en voi edes ajatella selaavani niitä ja välttelen Natusen ajattelemista syvällisemmällä tasolla ihan kokonaan. Vähän väliä Natunen tulee mieleen, mutta annan ajatuksen mennä pois päästämättä sitä syvemmälle. Se vain hipaisee pintaa, eikä jätä edes jälkeä. Jos päästän syvemmälle, se jättää jälkeensä vain lisää sirpaleita.

Suurin syy tähän surun vaiheeseen vasta tässä kohtaa on todennäköisesti se, että tätä ennen on ollut kaikenlaista mukavaa puuhasteltavaa ja jännää odotettavaa. Natusen kuoleman jälkeen piti ensimmäisenä etsiä uusi asunto, käydä näytöillä, muuttaa, sisustaa, sitten sai käydä stand upin parissa iltaa viettämässä, järjestää tupareita.. Suunnitella reissuja sinne tänne Suomeen, kun kerrankin voi.

Ja sitten tuparit peruuntui. Se oli oikeastaan jo toinen suuri pettymys Natusen kuoleman ja tuon hetken välillä ja se oli liikaa. Vaikka edessä oli vielä niitä lomareissuja, ei ne auttaneet enää. Tuo pettymys pakotti pysähtymään, tuntemaan. Suremaan. Se muutti surun suuntaa ja muotoa. Jos sitä ennen olin itsenikin yllättänyt sillä miten helposti siitä pääsin yli, sen jälkeen tajusin, että ei se ehkä helpota täysin koskaan. Että kipu tuntuu edelleen ja että kaipaus on suurta.

Ja sillä tiellä ollaan edelleen. Kipu tuntuu ja kaipaus on suurta.


Välillä mietin jäämistä ja lähtemistä. Mietin, miltä kumpikin tuntuu. Välillä haluan toista enemmän kuin toista, välillä en halua kumpaakaan enkä tiedä missä paikkani on. Välillä toinen pelottaa toista enemmän ja välillä toisinpäin. Jos aiemmin tämä paikka tuntui koko ajan lämpimältä syliltä, ei se enää sitä jatkuvasti ole. Välillä täälläkin tulee kylmä, kun tuupataan voimakkaasti kauemmaksi. Ihmiset tekee kodin, sen tiedän ja sen olen itsekin sanonut. Aina sillä rintamalla ei ole ihan sellaista kuin tahtoisi tai tarvitsisi (parisuhdetta lukuun ottamatta), ei aina ole niin lämpöistä kuin pitäisi olla jotta olisi kunnolla hyvä olla. Ja silloin helposti miettii, että miksi sitä ei vain lähtisi.

En silti näe sitä mitenkään ajankohtaisena. Ajatus siitä, että tässä pakkaisi tavaroita muuttaakseen toiseen maahan on aika kauhistuttava. En oikeasti halua lähteä.

Siinä on vain se, kun en toisinaan tahdo jäädäkään.

Tarpeeksi rohkeutta ei lähtemiseen kyllä ole. Enkä oikeasti tiedä onko enää koskaan, ainakaan niin kauan kun ajatus jäämisestä tuntuu yhtään mukavammalta kuin lähteminen. Tavallaan toivon, että jotain niin merkittävää täällä tapahtuisi, että ei tarvitsisi enää koskaan ajatellakaan lähtemistä. Jotakin niin merkityksellistä ja syvää, että se sitoisi minut tänne ihan puhtaasta halusta. Sellaista, jonka seurauksena haluaisin jäädä niin kovin, että lähteminen olisi vain kasapäin hassuja haaveita vailla mitään tarvetta toteuttaa niitä. Sillä tavallaan en koskaan tahtoisi enää lähteä. Levottomuus on uuvuttavaa. Ja sen eteen toimiminen lisää levottomuutta aina entisestään. Jos en olisi koskaan aikoinaan lähtenyt, en pois kaipaisi tälläkään hetkellä eikä sydämeni olisi siellä sun täällä.

En osaa sanoa, oliko lähteminen aikoinaan hyväksi minulle. Toki sen seurauksena olen aivan eri ihminen kuin ennen ja nimenomaan niin monella hyvällä tavalla ja siksi olen täällä missä nyt olen, tällaisena kuin nyt olen. Ja se on pitkälti pelkästään positiivista, muutos itsessäni on ollut huikea, enkä usko että sitä olisi tapahtunut jos en olisi koskaan lähtenyt.

Mutta ei se pelkkää ruusua ollut. Se oli myös piikkejä.

Ja niitä piikkejä tunnen edelleen. Kumpi painaa vaakakupissa enemmän, terälehdet vai piikit, sitä en osaa tällä hetkellä päättää.

Koti on kai siellä missä sydän on ja siksi olenkin niin levoton. Missä sydämeni on? Se on joka paikassa, pitkin maailmaa ja niiden ihmisten kanssa, jotka minulle merkitsevät jotakin. Se on haaveiden mukana paikoissa, joissa en ole käynyt ja ihmisten käsissä, joita en ole tavannut tai elämääni muuten saanut, tavalla jolla tarvitsin. Koetuissa hetkissä, rakkaissa paikoissa, lämpimissä sanoissa. Hymyissä, joita on saanut todistaa.

Ja se jäljellä jäävä osa on aivan palasina.

Koska Natunen on kuollut.

lauantai 28. toukokuuta 2016

Elämäni ensimmäinen lomapäivä


Eilen lähdettiin meidän ensimmäiselle lomareissulle. Kyllä, ihan ensimmäiselle! Ei olla yhdessä tehty ainuttakaan lomareissua, enkä itse ole muutoinkaan moista tehnyt koko aikuisiälläni. Paljon on menty, kilometrejä toisensa perään ajettu, nähty ja koettu, mutta ihan oikeita lomia siihen joukkoon ei meidän kahden yhteiselle ajalle mahdu.

Sillä aina on pitänyt tulla illaksi tai viimeistään yöksi kotiin, Natusen luo. Ainoat yön yli -reissut on tehty Natusen kanssa ja ne on olleet pakollisia, esimerkiksi muuttomatkoja Euroopassa. Ei koskaan lomareissuja.

Nythän tämä kaikki on oleellisesti muuttunut. Samaan aikaan sitä on innoissaan tästä uudesta vapaudesta, mutta samalla tiedostaa miksi tämä uusi vapaus on nyt olemassa. Ristiriitaisia tunteita se herätti, välillä ei olisi halunnut lähteä ollenkaan, mutta reissun edetessä kokemus kääntyi hyvinkin nopeasti positiiviseksi. Myönnän, että alkuun lähtö pelotti. En tiennyt miltä se tuntuu. Mutta heittäytymättä ei mikään koskaan selviä ja nyt tiedän. Tuntuu hyvältä.

En muista milloin viimeksi olisi naurattanut niin. Milloin viimeksi olisin vastaavin silmin katsellut maailmaa. Innostunut siellä täällä olevista poroista niin, että kiljuin jokaisen nähdessäni ja aiheutin kuskille ylimääräisiä sydämentykytyksiä. Tämä tunne on aivan uusi.

Se on kai nimeltään huolettomuus.

Ensimmäistä kertaa ei ole tarvinnut miettiä sitä, että illaksi pitää ehtiä takaisin kotiin. Ensimmäistä kertaa ei ole mielessä pyörinyt se, että jos meille sattuu jotain tien päällä, että mitä Natuselle sitten käy. Ei ole tarvinnut miettiä miten Natunen kotona pärjää juuri sillä hetkellä, eikä ole myöskään reissussa mukana, joten sitäkään ei ole tarvinnut miettiä. Ei ole tarvinnut huolehtia mistään. Enkä tiedä olenko koskaan tuntenut vastaavanlaista onnea. Sillä huolettomuus tuo valtavaa sisäistä rauhaa ja sisäinen rauha tuo onnea. Samanlaisen tunteen muistan etäisesti mummolasta, jossa pienenä kesälomalaisena paljain jaloin kirmasin takapihan nurmella ja leikin sateessa, eikä tarvinnut huolehtia mistään. Paitsi siitä, että milloin pääsee seuraavaksi uimaan ja kuinkahan paljon jaksaa syödä mansikoita sinä päivänä.

Nyt istun vuokramökin pihalla, aurinko paistaa, linnut laulaa ja käkikin kukkuu. Metsää ympärillä ja muurahaiset touhuaa. Katson miten kaksi kantaa yhteistuumin toukkaa ja kolmas koittaa kiivetä niiden yli havunneulanen leuoissaan. Tunnen suoranaista seesteisyyttä, enkä kykene lopettamaan hymyilemistä. Se kumpuaa jostain syvältä sisältä ja aivan uudesta paikasta.

Että vaikka kurkku on kipeä ja päätä särkee ja saatan olla tulossa kipeäksi, ei se haittaa. Silti koen suurempaa ja täydempää onnea kuin ehkä koskaan ennen. Kaikki tuntuu olevan juuri oikein tässä hetkessä. Se jatkuva huoli on poissa, se mikä ei koskaan jättänyt rauhaan niin kauan kun Natunen oli elossa ja mikä nousi aivan tappiinsa kahden viimeisen vuoden aikana.

Ja vaikka onnellisuus laski Natusen kuoleman myötä huomattavasti, se tuntuu nyt lähteneen uuteen nousuun ja se nousee uutta reittiä. Se nousee minusta itsestäni, kaikesta siitä mitä minä olen ilman Natusta, tästä uudesta elämästä ja huolettomuudesta. Kaikesta siitä mitä en ennen ollut, mitä en ennen voinut, mihin kaikkeen nyt kykenen, miten olen ihmisenä kehittynyt, miten monella tapaa täydempi olen nyt ja miten elämä on kaunis. En sano että kauniimpi, sillä kaunis se oli silloinkin kun Natunen tässä maailmassa kanssani oli, mutta eri tavalla kaunis. Aivan eri tavalla.

Koen olevani onnekas, niin onnekas. Että minussa on kyky katsoa tätä maailmaa näine silmineni, mitkä ei ehkä automaattisesti ole aikuisen silmät. Sillä samanlaisella lapsen innokkuudella koen asioita ensimmäisiä kertoja, näen uusia juttuja, innostun jopa tolkuttomasti ja heittäydyn kaiken vietäväksi. Vaikka pelottaisi. Ja samaan aikaan koen itseni ehkä ensimmäistä kertaa aikuiseksi, sillä koen ensimmäistä kertaa eläväni. Aistin jo sen, että pikkuhiljaa minulle selviää enemmän ja enemmän kuka olen. Vielä en sitä tiedä, mutta niitä palasia löytyy aika huomaamatta ja joskus niistä rakentuu kokonaisuus, jota minuksi kutsutaan. Ehkä vasta nyt uskonkin siihen, ensimmäisiä kertoja vuosiin. Minä löydyn vielä.

Elämä ei ole koskaan maistunut niin elämältä kuin nyt. Ja minä pidän siitä, että saan kokea sen juuri näin, että osaan tunnustella sitä samalla kun se tapahtuu, enkä hukkaa sitä tunnetta kaiken tuoksinassa. Että saan siitä kaksin käsin kiinni, tarkastelen sitä siinä käsissäni jokaisesta suunnasta ja sitten hyppään taas virran vietäväksi.

Elämä. Hitsit, miten kivaa se joskus on.

tiistai 24. toukokuuta 2016

Muutama sananen elämästä


Haluaisin kertoa teille eräästä tapahtumasta, joka hiljattain elämässäni tapahtui. Sellaisesta, mikä mullisti paljon. Ei pelkästään senhetkistä tilannetta, vaan se mullisti monta ajatusta, uskomusta ja pinttynyttä tapaakin. Kun se oli tapahtunut ja olin sen kaiken ymmärtänyt, mietin, että tämä on juuri niitä asioita, joista kirjoitetaan tekstejä.

Niin. Haluaisin kertoa teille mitä tapahtui, mutta en lopulta voi. Se on liian henkilökohtainen ja siihen liittyy toisia ihmisiä, joten en vain voi. Ensin ajattelin, että en voi asiaa sivuta täällä blogissa laisinkaan juuri siksi, mutta ymmärsin, että koko jutun kertomisen sijaan voin kertoa ne asiat, joita siitä opin. Sillä monella tapaa se oli hyvinkin arvokas kokemus juurikin siksi, että siitä oppimieni asioiden määrä on valtava. Osan tiesin entuudestaan ja ne vahvistuivat nyt, osaa en vielä tiennyt. Ja nyt minä voin kertoa teille ne kaikki elämän faktoina tässä kohtaa. Ihan oikeasti.

Sillä minä opin, että..

...hyviä asioita tapahtuu.

...ihmiset on suureksi osaksi hyviä.

...mitä tahansa jännittävää voi tapahtua ihan koska tahansa, vaikka ei sitä uskoisi alkuunkaan.

...kannattaa uskaltaa olla heikko.

...osa ihmisistä, ehkä isokin osa, on luottamuksen arvoisia.

...kaikki yllätykset eivät ole automaattisesti ikäviä.

...auttavia käsiä on yllättävissä lähteissä.

...kuka tahansa voi koska tahansa muuttaa päiväsi suunnan parempaan.

...huonosta olosta kannattaa kertoa jollekin.

...musiikin voima on valtava ja se parantaa tavoilla, joita ei osaa välttämättä edes aavistaa.

..."Mitä tahansa voi tapahtua" ei kerro pelkästään elämän vaaroista, vaan se pätee myös kaikkeen hienoon ja hyvään.

...ihmiset tekee kodin.

...moni välittää oikeasti.

...moni tekee asioita ihan pyyteettömästi.

...parhaiten maasta nostaa toinen ihminen.

...itku auttaa ja se kannattaa.

...aina joskus joku voi tulla elämään ja heittää asioita aivan päälaelleen. Hyvällä tavalla.

...et ole niin yksin kun ajattelit olevasi.

...sinäkin ehkä sittenkin kuulut jonnekin.

...intuitioon todellakin kannattaa luottaa.

...joku jossain ymmärtää aina.

...apua kannattaa aina pyytää.

...elämä yllättää, elämä on kivaa.




...ja elämä kantaa aina.

Ja silloin voikukatkaan ei ole vain voikukkia. Silloin nekin kertoo tarinaa. Elämästä ja sen kauneudesta.


torstai 5. toukokuuta 2016

Nollat taulussa


Olen viime aikoina kirjoittanut paljon ns. miniblogipäivityksiä Facebook -statuksiini, ja sitä kautta tämä blogi on tahattomasti hiljentynyt. Ensisijaisesti haluaisin jakaa tänne kaikki vastaavat tuntemukset, mutta nyt olen kokenut niitä tarpeelliseksi kirjoitella niin, että niistä saa heti palautetta ja ne menevät varmasti niiden ihmisten silmille, jotka on minulle tärkeitä. Kaikenlaisia vaiheita sitä ihmiseloon mahtuu ja tuo oli nyt tuollainen vaihe. En usko että lopetan sitä, mutta koitan pitää tämän silti vähintään yhtä tärkeänä paikkana niille ajatuksille.

Koska sitä tämä on.

Natusen kuolemasta tulee huomenna kaksi kuukautta. En osaa sanoa miltä ajalta se tuntuu. Uudessa kodissa on asuttu kuukausi ja täällä se tuntuu suhteellisen kaukaiselta. Suru tulee välillä kylään jonkun tietyn muiston tai valokuvan kautta, mutta raastavuus on puuttunut yhtä hetkeä lukuunottamatta koko kuukaudelta. Täällä saa itse valita milloin Natusta ajattelee ja se on erityisen hyvä. Se ei tunkeudu mieleen väkisin ikävien muistojen kautta, jota tapahtui edellisessä asunnossa vähän väliä, eikä täällä tunnu siltä, että jotain vahvasti puuttuisi. Täällä Natusta ei ole ollut, tänne Natusta ei osaa sijoittaa. Välillä mietin automaattisesti, että Natunen viihtyisi tuossa ja tykkäisi tästä, mutta yllättävän vähän. Täällä kaikki on uutta, huonekaluja myöten. Näissä Natunen ei ole ollut, täällä Natunen ei ole elänyt. Ajatus tuo surua jonkin verran, mutta se on myös helpottavaa. Muutto oli ihan välttämätön. Täällä ei ole tietoinen, että jotain niin vahvasti puuttuisi. Puuttuu kyllä, mutta ei niin vahvasti, että se tekisi kovin kipeää.


Viimeksi kirjoitin niistä kaikista asioista, joita olin jättänyt Natusen kuoleman jälkeen tekemättä. Nyt olen niitä ottanut hiljalleen takaisin, kun tuntuu, että aika on ollut oikea. Tauon jälkeen ensimmäinen kerta musiikkia kuunnellessa oli suhteellisen voimakas kokemus. Kaikki kuulosti niin valtavan kauniilta, etten meinannut saada itkua loppumaan.

Olen ollut kahdesti humalassa. Aiemmin humala ei ole kiinnostanut, mutta nyt on jokin sen suhteen muuttunut, en osaa sanoa mikä. Ehkä sitä on päästänyt entistä enemmän irti ja sitä kautta uskaltanut kokeilla. Vähän olen harmitellut sitä, että humalassakin pysyn täysin skarppina. Oikeastaan humala ei muuta minua millään lailla - olen ihmisten seurassa samanlainen, eli yhtä puhelias/hiljainen ja yhtä estoinen/estoton kuin muutoinkin. Minulla on hauskaa jos minulla on hauskaa, aivan kuten ilman alkoholiakin. Ilmankin alkoholia voin höpöttää tarvittaessa ihmisille mitä vain ja voin myös olla keksimättä yhtään mitään sanottavaa, sama molemmissa. En tee enempää typeryyksiä kuin muutoinkaan, tai sitten yhtä paljon. Voin heittäytyä tai olla heittäytymättä. Jos menisin täysin ilman alkoholia samanlaiseen ympäristöön missä olen ollut alkoholin vaikutuksen alaisena, tekisin ja kokisin asiat aivan samoin. Ainoana erona tunnen alkoholin siinä, että se menee (fyysisesti) päähän; katse tuntuu hassulta ja kroppa ehkä vähän muutoinkin. Muuten olen ihan sama Heidi. En tiedä onko se hyvä vai huono juttu. Itseä ehkä vähän harmittaa, sillä jännempää tietysti olisi jos minusta kuoriutuisi jotain muuta välillä.

Ja että jos osaisi tai kykenisi päästämään myös vähän enemmän irti, niin että mieli ei olisi niin terävä ja analysoiva koko ajan. Nyt huomaan, että pääsen musiikkia kuunnellessa samanlaiseen tilaan kuin alkoholia ottaneena. Molemmat tekee samanlaisen humalan. Eikä se toisaalta mikään huono juttu ole.

Eräs totesi minulle voivotellessani vähän rankkaa viime viikonloppuani, että tuli sitten ainakin nollattua kunnolla.

Mitä on nollaus? Jäin sitä miettimään. Ja ymmärsin, että minulla ei kyllä mikään nollaudu koskaan. Minä en nollaudu. En missään enkä ikinä. Väsyn kyllä ihan elämästä ja paljosta tekemisestä, tai vähäisimmistä unista tai vaikka metelistä, ja sitä kautta toiset päivät on rankempia kuin toiset. Nollaamisen kanssa sillä ei sitten taas ole mitään tekemistä. En tiedä miten se tapahtuu. Miten nollataan? Uskon, että joskus olen siihen pystynyt, mutta nyt en kyllä keksi siihen mitään keinoja. Mieleni ei ole koskaan hiljaa. Ehkä ainoa missä nollaudun jonkin verran on kunnolliset, pitkät yöunet. Sitten jaksaa aina ihan eri teholla ja niiden jälkeen olen aivan eri ihminen kuin kituutellessani vähemmillä unilla parikin päivää. Ei ehkä niin jännittävää kuin viikonloppu hunningolla, mutta tehokas. Tehokkaampi.


Joskus muinoin olisin varmasti nollautunut hetkeksi istuessani veden äärellä. Edelleen tykkään siinä istua ja viihdyn valtavasti, mutta en kyllä nollaudu. Siinä jos missä alkaa ajatus juosta ja hiljaisuutta ei ole sitten enää missään. Uskon, että kun siihen joku tuntematon tai puolituttu istuisi viereen, voisin nollautua. Liian tuttu ei saisi olla, koska sitten olisin taas kaikesta tietoinen, näkisin kaiken, kuulisin kaiken, ajattelisin kaikkea ja puhuisin kaikesta.

Enkä halua aina ajatella kaikkea. Haluan, että päässä olisi ajatuksia ehkä rajattu määrä ja tietystä aihepiiristä. Haluan, että ajatukseni kumpuaisi siitä toisesta, eikä lähtisi minusta. Niin kovin kuin tykkäänkin siitä, että mielessäni on loputtomasti tarinoita ja niihin liittyviä vahvoja tunteita asioista, joita ei ole oikeasti edes koskaan tapahtunut, ei sitä aina jaksa. Uuvuttaa sekin. Ja niin kauan kun oma mieli huutaa niin kovaa, en voi koskaan kunnolla levätä.

Ehkä opin tämänkin joskus. Niin paljon on opittavaa ja kiinni kurottavaa, niin monessa asiassa. Välillä tuntuu, että oppiminen on asia, mitä pelkästään nykyisin teen. Mutta onko elämä yleensäkin sitä, että jatkuvasti opettelee ja oppii?

Huomaan, että koko ajan janoan kaikenlaista uutta, uusia kokemuksia, uusia ihmisiä, enemmän sitä kaikkea mitä jo on. Vaikka en osaa sitäkään kaikkea vielä. Jano on silti suuri ja kovin epämääräinen. Sitä kohti on vaikea liikahtaa, kun ei tiedä mihin se oikein edes yrittää viedä. Ehkä vielä keksin.


Uusi koti tuntuu kodilta ja se on kaunis. Keskustassa asuminen on jollain lailla hirvittävän lohdullista. Joka puolella on tietynlaista hälinää, menoa ja vilskettä. Kun avaan ikkunan ja kuuntelen sitä, koen olevani aivan erityisen turvassa. Joku on aina jossain lähellä. Eihän täällä voi mitään hätää olla.

Olen myös oppinut tietyllä tavalla pyytämään ihmisiltä, että hei, voisitko olla olemassa myös minulle? Joka kerta hämmästyn vähän sitä, miten moni ihminen vastaa ylipäätään kyllä kun jotain pyytää ja joka kerta ajatus siitä vahvistuu, että ihmiset on suureksi osaksi hyviä ja tahtovat sinulle vain hyvää.

Ja minä pidän siitä, että tiedän sen nykyisin.

Enkä vieläkään halua lähteä. Ehkä ajattelen sitä välillä enemmän, mutta en silti tahdo. Tahdon jäädä tänne, missä on hälinää ja ne kaikki ihmiset, jotka ottaa kiinni jos meinaa tipahtaa.

torstai 31. maaliskuuta 2016

Lentämisestä ja hukkumisesta


Kyllä asiat on muuttuneet. Minussa.

Huomasin jo hyvin nopeasti että ne asiat, joita tahdoin tehdä ennen Natusen kuolemaa eivät ole asioita, joita enää tahtoisin. Ne, mitkä silloin tuntui lentämiseltä, ei enää siltä tunnu. Huomaan nyt, että moni sellainen asia oli nimenomaan taukoa siitä kaikesta huolesta ja huolehtimisesta, ja sitä kautta varsin elintärkeitä, että pysyin ylipäätään järjissäni. Eikä siinä ole ollut mitään väärää.

Tuoreimpana uutena asiana oli alkoholi, mikä tuli takaisin kuvioihin vuoden alussa, melkein yhdentoista vuoden tauon jälkeen. Halusin sen takaisin ja se oli ylipäätään kokemuksena niin uusi ja jännittävä, että se tarjosi sitä kautta tauon kaiken sen huolen keskelle. Ja se oli hauskaa. Humalaa en kertaakaan halunnut enkä sitä tavoitellut, mutta sen puutteesta huolimatta kokemus jo itsessään rentoutti ja antoi muuta ajateltavaa. Seurasta tietysti puhumattakaan.

Hyvin nopeasti kävi ilmi, että tuo haluni alkoholin nauttimista kohtaan hiipui pois Natusen kuoleman jälkeen. Yritin juhlistaa sillä uuden asunnon vuokrasopimusta, mutta jo kaupassa tiputin mieleisen siiderimäärän kolmesta kahteen ja lopulta join vain yhden, eikä se uponnut helposti.

En enää kaipaa senkaltaista lentämistä.

Mutta uskon, että se on jollain tapaa minulle hyväksi, ja siksi koitan pitää tätä tapaa yllä. Niin hassua kuin se onkin, niin hyväksi tuo varmasti minulle on.

Toinen mikä on nyt jäänyt pois, on musiikki. Musiikki on aina ollut äärettömän tärkeää ja se on tarjonnut tilan ja paikan, mihin hukkua. Se tuntuu myös lentämiseltä, mutta enemmänkin hukkumiselta. Hukkuminen on tässä tapauksessa kuitenkin hyvää hukkumista, ei tukahduttavaa, vaan vähän lentämisen kaltaista. Sellainen hetki, jossa ajantaju katoaa ja sitä vain siirtyy toiseen todellisuuteen.

Natusen kuoleman jälkeen en ole kuuntelemalla kuunnellut musiikkia. Salilla on tietysti aina napit korvissa, jotta kykenen keskittymään yhtään mihinkään siellä, ja välillä saan sen tunteen siitä hukkumisesta ja lentämisestä sielläkin. Se on toinen maailma.

Mutta sitä toista maailmaa en ole enää hetkeen kaivannut. Tai halunnut. En tiedä oikein miksi sitä välttelen. Se on ilmeisesti ollut niin vahvasti myös sitä taukoa murheista, että nyt sitä ei enää tarvitse siinä määrin.

Musiikin kuuntelusta tulee ensisijaisesti mieleen Natusen toisen syöpäleikkauksen jälkeisiä päiviä, kun yhtenä päivänä makasin sen kanssa lattialla ja kuuntelin pelkästään musiikkia koko päivän. Kaksitoista tuntia. Se oli hieno päivä. Natusen kanssa lattialla. Lauloin niin että illalla ja seuraavana päivänä oli kurkku kipeä.

En myöskään halua enää lähteä. Ensimmäistä kertaa mikään muu ei tunnu niin hyvältä kuin jääminen. Huomaan, että se suuri halu lähteä oli jonkinlaista pakopaikan kaipuuta sekin, ja tulevaisuuden suunnittelu oli kai pakollista, jotta näki siellä olevan jotain mukavaa ja jännittävää mitä odottaa, ajassa Natusen jälkeen. Hiljattain olen huomannut, että olen rakastunut tähän kaupunkiin syvemmin kuin moniin muihin paikkoihin. Tämä tuntuu kodilta. Tämä tuntuu siltä, että tänne on hyvä jäädä. Ja tämä tuntuu kaikelta tuolta juurikin ihmisten vuoksi. Kaikki näistä ihmisistä ei ole savolaisia, mutta tuntuu, että tämä kaupunki vetää myös puoleensa tietynlaisia ihmisiä. Elämä täällä tuntuu pitkälti lämpimältä syliltä. Täällä on hyvä olla. Täällä luotan siihen, että ihmiset auttaa ja kaikesta selviää.

Täällä selviää siitäkin, kun Natunen kuoli. Tunnen, että olen niin paljon velkaa tälle kaupungille ja sen ihmisille. Velka ei tunnu taakalta vaan lämmöltä. Niin paljon tämä kaupunki on minulle antanut, eikä oikeasti mitään vienyt. Ei edes Natusta. Sen sijaan se antoi parhaan eläinlääkärin ja parhaan hoidon, lisävuosia ja niin paljon asiantuntemusta. Se antoi sen kaiken, ja siksi voin nyt tuntea massiivisen surun sijaan jumalatonta kiitollisuutta, että tänne tultiin.

En halua enää hukkua, enkä lentää niillä keinoin, joilla olen ennen lentänyt. Edelleen haluan kyllä lentää ja toivon, että haluan myös jatkossa hukkua. Olen siihen valmis, mutta en koe sille tarvetta. Jonakin päivänä taas.


Sillä nyt minä haluan lentää luistimilla pitkin järven jäitä ja kävellä kuun valossa keskellä ei mitään. Sitä minä haluan. Haluan tuntea oloni aivan pieneksi ja haluan tuntea tätä valtavaa kiitollisuutta kaikkea kohtaan. Haluan unohtaa välillä kaiken ja haluan hukkua uusiin tunteisiin, tähän kaupunkiin ja sen ihmisiin. Enkä halua juuri nyt lähteä. Jääminen ja pysähtyminen ei ole koskaan tuntunut yhtä hyvältä. Ei ole enää kiire pois. Niin levoton kuin olenkin, niin nyt tahdon vain jäädä.

Sillä nyt jääminenkin tuntuu lentämiseltä.

lauantai 19. maaliskuuta 2016

Kaksi viikkoa


Huomenna siitä tulee kaksi viikkoa, kun meistä kolmesta se pienin lähti pois tästä elämästä. Olen yllättänyt toipumisellani sekä itseni, että monet muutkin. Terapeuttini mukaan lukien.

Ajatukseni siitä, miten tämän ajan olisi pitänyt kulua, on ollut hyvin erilainen kuin miten se on mennyt. Mielessäni näin itseni makaamassa sängyssä aamusta iltaan sen kaksi viikkoa, itkien tunnista toiseen. Pelkäsin ikävän aiheuttamaa kipua etukäteen aivan valtavasti enkä ollut ihan varma miten hyvin sitä voi selvitä. Tiesin, että jotenkin selviän, mutta että se on tapahtunut näinkin vaivattomasti ja nopeasti, on yllättänyt minut. Luulin, että tarvitsen töistä vapaata sen kaksi viikkoa. Natunen kuoli sunnuntaina. Olin tiistaina jo töissä.

Minulla oli joskus pupu. Sain sen muistaakseni kun olin 11-vuotias ja menetin sen kun olin 19-vuotias. Itkin sen perään neljä päivää ja sitten jotain tapahtui. Toivuin. Ilmeisesti tuo neljä päivää on minulle sellainen maaginen raja, sillä se pahin vaihe oli tälläkin kertaa selvästi ne neljä päivää.

Toipumisen nopeuteen on vaikuttanut monikin seikka. Uskon, että se auttoi, että Natunen oli ylipäätään siinä kunnossa missä oli ja kun mitään muuta vaihtoehtoa ei ollut. Rakkaudesta sain päästää Natusen täältä pois ja tykkään siitä valtavasti, että sain tehdä sen viimeisen päätöksen eläimen puolesta. Se ei siis missään nimessä ollut ikävää eikä taakka, vaan lahja minkä sain antaa. Siitä olen kiitollinen, että päätös oli käsissäni. Kuka toinen olisi voinut tietää mikä on parempi Natuselle? Ei kukaan. Sen tiedän ihan varmaksi.

Etukäteen olin pelännyt, että Natunen pitäisi lopettaa joskus ennalta sovitusti ja vaikka kutsumalla eläinlääkäri kotiin, kun ei vielä ehkä olisi päällepäin niin kovin sairaskaan. Miten sellaisen kykenee sopimaan ennalta ja miten siinä kykenee odottamaan sitä päivää, nukkumaan yönsä ja hengittämään? Sitä pelkäsin. Tämä meni nyt paremmin.

Surun seasta nousi suureksi tunteeksi hyvin nopeasti myös helpotus. Helpotus siitä, että Natuseen ei enää satu ja helpotus siitä, että tämä omakin urakka on ohi. Sillä se oli oikeasti uuvuttavaa. Kahden vuoden taistelu. Osittain tuntuu, että tässä pystyy ensimmäisiä kertoja kahteen vuoteen nyt hengittämään vapaasti. Se tunne tulee enemmän ulkopuolelta kuin itsestä. Se tulee sieltä paikasta, missä Natusen on nyt hyvä ja kivuton olla. Se tuntuu lämpönä rintakehällä ja kiitollisuutena siitä, että ylipäätään saatiin tätä maailmaa tallustaa yhdessä ja kokea ihan hurjia ja hienoja juttuja. Olen rikkaampi siksi, että Natunen oli minun.

Uskon, että sekin, että kirjoitin sen blogikirjoituksen silloin heti sunnuntaina illalla selkeytti omaa päätä ja oli terapeuttinen kokemus sinänsä. Kaiken läpi käyminen vielä kerran, heti tuoreeltaan, auttoi ottamaan askeleita eteenpäin, kun sen oli itselleen jäsentänyt kokonaisuudessaan, vaihe vaiheelta. Jokaisella lauseella sitä päästi aina enemmän irti ja hyväksyi sen, että tämä on tapahtunut.


Tietysti yksi ratkaisevin tekijä tässä toipumisessa oli se, että siihen sai valmistautua sen melkein kaksi vuotta. Ja niinhän minä tein. Se vei melkein puolitoista vuotta, että sain sen työn tehtyä, ennen kun aloin tuntea että siitä voisi jotenkin selvitä. Jos tämä olisi tapahtunut nopeasti, olisi tunne tällä hetkellä hyvin erilainen. Mutta meillä olikin Natusen kanssa sopimus. Jokin aika ennen ensimmäistä syöpää sovittiin, että sitten kun pitää lähteä, se ei saisi tapahtua nopeasti. Että tarvitsen aikaa. Meni kuukausi tai pari ja ensimmäinen syöpä löytyi. Ja siitä hetkestä saatiin melkein kaksi vuotta. Meillä oli hyvä sopimus.

Kiitos, Natunen.


Olin ajatellut, etten pysty enää koskaan katsomaan ainuttakaan kissan kuvaa ilman ikävää, en hassuja kissavideoita enkä silittämään ainuttakaan kissaa. Sen sijaan olen selannut Natusen kuvia ja videoita, eikä niiden katsominen suureksi osaksi tunnu muulta kuin rakkaudelta ja kiitollisuudelta. Ne hymyilyttää ja naurattaa. Tuo ihana otus oli meidän. Valitsi meidät. Siitä olen niin valtavan kiitollinen.

Surusta kiitollisuuteen kesti sen noin neljä päivää. Ensimmäinen työpäivä meni suureksi osaksi tihrutellessa ja kotona iski todellisuus jyrinällä päälle, kun ensimmäistä kertaa kukaan ei työpäivän päätteeksi kipittänytkään ovelle vastaan eikä näkynyt missään muuallakaan. Ei ikkunalla odottamassa. Mun napsuvarpaani ei ollut enää tässä elämässä. Niin paljon sitä toivoi, että koti ei olisi niin tyhjä.


Sen neljännen päivän kohdalla tuli lämpö asumaan rintakehälle. Ymmärsin sen, että kun Natusen on nyt kivuton olla, niin miksi minun olisi huono olla? Se tunne melkein pakahdutti, kaikki se kiitollisuus ja rakkaus. Miksi minä kärsisin, kun Natusella oli nyt kaikki niin hyvin? Ensimmäistä kertaa täysin hyvin aikoihin. Enää ei tarvinnut pelätä mitään, ei mihinkään sattunut eikä kukaan pakkoruokkinut kun ruoka ei maistunut. Natusen oli hyvä. Siispä mun oli kanssa hyvä. Eikä ikävä enää raastanut. Vedin syvään henkeä ja tuntui niin jumalattoman hyvältä ja kevyeltä. Jo neljäntenä päivänä.


Toki vaikeita hetkiä mahtui niihin ensimmäisiin päiviin. Ensimmäiset kerrat on olleet kaikista vaikeimpia. Kun ensimmäistä kertaa meni nukkumaan ilman, että Natunen käpertyy siihen viereen. Ensimmäinen kerta suihkussa ilman Natusta, joka sinne tuli pitkälti poikkeuksetta aina mukaan. Viimeiset kuukaudet nostin sen ylös portaita. Sitä se aina odotti. Hyppäsi penkin päälle alakerrassa, jossa ujutin käteni sen massun ali niin, että se makasi käsivarrellani jalat suorina käsivarren molemmin puolin. Ja kehräsi. Ensimmäisenä yksinäisenä suihkukertana itkin koko suihkussa olon ajan. Ensimmäiset kaksi kertaa nostin sen edelleen mukaani portaat ylös ja laskin lattialle portaiden yläpäässä, vaikkei Natusta enää ollutkaan. Edelleen myös vilkutan ja kerron mihin mennään kun kotoa lähdetään.

Sanon, että heippa Natunen. Ole kiltisti. Ja söisit jotain, jooko.

Sunnuntaina kerättiin suurin osa Natusen tavaroista pois. Maanantaina keräsin lelut lattioilta. Se hajotti ja se sattui. En melkein pystynyt siihen. Se oli vaikeampaa kuin Natusesta irti päästäminen klinikalla. Istuin siinä lattialla lelupino edessäni, enkä saanut laitettua niitä pitkään aikaan pois. Sydän särkyi. Istuin ja itkin. Puristin leluja kämmeneeni enkä halunnut päästää irti. Jouduin ihan todella tekemään töitä että sain laitettua ne pois. Osa meni ystävän kissoille, osan kuluneimmista laitoin roskiin ja muutaman tärkeän säästin.


Natusen sateenkaaripallo oli sen lempparipallo. Sen kanssa palloteltiin lukuisia kertoja ja sen perässä juostiin. Seeprahiiri oli Natusen mukana kun matkattiin Saksaan. Karvapalloa kiikutti suussansa ja toi mouruten sen makuuhuoneeseen kun jo nukuttiin. Sydäntyynyyn kiehnasi kehräten.

Tämä talo muistuttaa Natusesta. Niistä paikoista, missä se aina ennen oli, mutta ei ole enää. Niistä kaikista jutuista, mitä missäkin tehtiin, miten leikittiin, mitä Natunen rakasti eniten tehdä ja missä se hassutteli ja touhusi. Missä sen kanssa halittiin ja pusittiin ja rakastettiin niin, ettei tunteen paljoutta meinannut kestää.

Täällä muistaa myös mistä Natunen viimeisen kerran käveli, vaikka jalat ei enää kantaneet. Missä kohtaa siihen viimeisenä täällä koski, mitä sille viimeisenä täällä sanoi. Missä oltiin ennen kuin viimeiselle matkalle lähdettiin.

Tämä muistuttaa siitä kaikesta, mitä ei enää ole.

Siksi meille oli jo heti silloin sunnuntaina selvää, että tänne ei voi jäädä. Meni pari tuntia siitä kun eläinlääkäristä tultiin tyhjän kopan kanssa takaisin, kun etsittiin jo asuntoa ja laitettiin muutamasta tiedustelua. Tiistaina käytiin ensimmäisellä näytöllä. Keskiviikkona toisella ja siihen kirjoitettiin vuokrasopimus eilen. Uusi alku. Se tuntui ja tuntuu aivan välttämättömältä. Otan ensimmäisiä askeleita aikuisena minuna ilman Natusta. Hain Natusen kotiin kun olin 19 -vuotias. Se on pitkä aika tähän päivään. Koko aikuisikäni. Yhden kissan elämän mittainen aika.


Ja eilen Natunen palasi taas kotiin. Viesti uurnan hakemisesta tuli töissä puhelimeeni ja tilanne konkretisoitui taas vähän liian todelliseksi ja itkuhan siinä pääsi. Puhumattakaan siitä itkusta mikä pääsi kun paketin avasi ja piteli uurnaa kädessä. Se on niin kaunis ja siellä se Natunen nyt lepää. Ajatus siitä, että haki Natusen postista kotiin oli jotenkin hyvin surrealistinen ja aika raastava. Se konkretisoi kaiken kyllä hetkeksi hyvinkin selkeästi.

Mutta sekin itku loppui. Itku loppuu aina joskus. Ikävä lakkaa raastamasta. Ja kun se lakkaa raastamasta, se saa hymyilemään ja se lennättää.

Ja sitten ulkona paistaa jatkuvasti aurinko.

Sillä maailma on kauniimpi paikka, kun sen sai Natusen kanssa tallustaa.

sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Natusen viimeinen vuorokausi


Voi kumpa olisin odottanut pari päivää ennen edellisen tekstin kirjoittamista, niin ei tarvitsisi taas kirjoittaa. Tällä kertaa ei toivoa enää ole. Ei sitä pientäkään.

Koska Natusta ei enää ole.

Lauantaina aamulla Natunen koitti kakata siinä onnistumatta. Sen jälkeen rojahti jälleen maate ja alkoi kakoa ja oksensi. Oli todella poikki. Illalla vointi oli jo niin huono, että epäilin pääasiassa suolistotukosta. Ruoka ei edelleenkään maistunut ja kissa oli apaattinen. Kehräsi edelleen, mutta näki että sillä oli kurja olla. Hankin sille Levolacia ummetukseen ja annoin siitä annoksen illalla. Oksensi sen aivan välittömästi pihalle suurena limana ja jatkoi kakomista ja nieleskelyä pitkään sen jälkeen, kunnes oksensi uudelleen suuret limat. Natusen selkään sattui se kakominen, se oli selvää. Tuossa vaiheessa kaivettiin päivystävän eläinlääkärin numero ylös ja soitin sinne. Kerroin mahdollisimman nopeasti tarinan syövistä ja sytostaateista ja nivelrikosta ja uusimmista oireista. Ohjeistivat tulemaan paikalle ja sinnehän sitten mentiin. Tärisin. Natusen katseessa oli jotain niin lopullista.

Natunen pisti normaaliin tapaansa hanttiin niin, että pakkohäkki otettiin jälleen käyttöön. Suosittelin sitä itsekin. Rauhoitus sen avulla meni hyvin ja Natusta alettiin tutkia tunnustelemalla. Suolessa oli tavaraa, mutta mitään tukosta ei tuntunut. Puhuivat jos jostakin tipoista ja ravinteista ja mahdollisista kuivumisista ja röntgenistä ja vaikka mistä lääkityksistä. Sitten kiikutettiin röntgeniin ja jäätiin odottamaan. Pääasiassa tahdoin itse tietää tietysti vatsan tilanteen, mahdollisen syövän leviämisen ja sitten selän nikamien tilanteen. Jonkun ajan päästä sieltä tulivat kissan kanssa takaisin ja lääkäri aloitti sanomalla, että valitettavasti.. Olin jo varma, että kuvissa näkyi jotain hirveää. Jatkoi kuitenkin, että röntgenlaite ei toimi. Valitettavasti. Ahaa. Jotenkin tuossa kohtaa oltiin ihan hoomoilasina. Päivystävään klinikkaan meillä oli muutoinkin vähän ennakkoluuloja monien huonojen palautteiden perusteella, mutta tahdoin niin, että meille kävisi siellä eri tavalla.

Seuraavaksi alettiin etsiä suonta tippaa ja vitamiineja ynnä muita varten. Ajettiin yksi tassu. Ei onnistunut. Ajettiin toinen tassu. Ei onnistunut. Ajettiin takajalatkin, mutta ei onnistunut. Suonia ei löytynyt. Mietittiin, että mitä ihmettä meiltä tällä reissulla jää käteen? Muuta kuin iso lasku, siis.

Patistin vielä röntgeniin, että meistä olisi kyllä kiva jos ne kuvat saataisiin otettua. Hoitaja meni sitä laittamaan kuntoon ja lopulta siinä vihdoin onnistui. Kuvat saatiin. Niitä mentiin yhdessä lääkärin kanssa katsomaan. Lääkäri kertoi mitä siellä näki. Suolessa oli tavaraa, mutta ei tukosta. Munuaisissa oli jokin jälki. Mahalaukku kaasua täynnä. Nikamissa sitä ja tätä. Mitään ei kerrottu sen enempää, piti itse osata kysyä kaikesta, että mitä ne tarkoittaa ja mihin ne vaikuttaa ja voiko ne olla syynä siihen ja tähän. Vähän tuntui inhottavalta. Lääkäri oli nuori ja puhui suomea vähän huonosti, enkä kaikkea siksikään ymmärtänyt. Varmistelin asioita useaan kertaan ja ne saattoivat silti mennä ohi.

Röntgenin jälkeen tippaa laitettiin ihon alle ja lääkitystä (mahansuojalääkettä, pahoinvoinninestolääkettä ja mitähän kaikkea) annettiin pistoksena, sekä peräruiske, jotta kakkaa tulisi ulos (ja sitähän sitten tuli, ei paljoa mutta vähän) ja sitten heräte ja Natunen koppaan ja mentiin aulaan odottamaan. Natunen alkoi huutaa aika välittömästi ja kuola valui vanana suupielistä. Huutelin lääkärin perään ja kysyin, että mitähän tämä nyt on kun ennen ei ole tällaista ollut. Laittoivat sen jonkin lääkereaktion piikkiin. Antoivat vielä toisen pahoinvointilääkkeen pistoksena tuossa vaiheessa (onnistui pyyhkeen avulla kun Natunen ei ollut täysin voimissaan laittaakseen liiaksi hanttiin). Pyysin röntgenkuvat itselleni ja sain ne sähköpostiini ja laskun maksamisen jälkeen lähdettiin kotiin kissan kanssa. Vähän ihmeissämme, että jäikö käteen mitään. Toivottiin, että selvittäisiin sunnuntai ja sitten maanantaina heti aamusta omalle klinikalle ja lääkärille.

Natunen rauhoittui kotona, tokkurassa toki oli. Meni nurkassa olevaan pesäkoppaansa ja linnoittauduin siihen viereen. Jonkin aikaa oltiin siinä ja katseltiin Natusen vointia. Sitten päätin, että nukun siinä lattialla. Mies toi peiton ja tyynyn ja menin Natusen viereen maate. Natunen kömpi kopasta viereeni peiton päälle. Nukuin pienissä pätkissä. Natunen käveli välillä parin vierekkäin olevan pesäkopan väliä, mutta palasi aina kainalooni peiton päälle. Silittelin sitä pitkin yötä ja annoin pusuja ja höpisin sille. Natunen kehräsi.

Kellon ollessa kuusi nousin antamaan kipulääkettä, jonka söi kiltisti edelleen maate. Nukuttiin lähekkäin seuraavat kolme tuntia, edelleen välillä pusutellen ja silitellen. Yhdeksältä nousin laittamaan Levolacia ja ruokaa ruiskuun ja siirryin antamaan sitä edelleen puoliksi makaavalle Natuselle. En saanut alas mitään kun se vastusti niin kovin ja lähti liikenteeseen.

Jalat eivät kantaneet. Kompuroi ja huojui ja huusi, koska sattui. Sain kiinni vähän matkan päästä, huusi silti. Minä huusin miehen hereille. Natunen koppaan ja soitto eläinlääkärille. Tiesin, että tämä on tässä.

Hoitaja mainitsi eutanasian tai vaihtoehtoisena kokeiluna todella voimakkaat kipulääkkeet. Sanoin, että tullaan klinikalle ja lähdettiin välittömästi. Päätöstä en vielä siinä kertonut, kun en ollut miehen kanssa asiasta ehtinyt enempää keskustella. Natunen oli hiljaa kopassa. Kuola valui suupielistä. Mies meni puhdistamaan autoa lumesta ja minä laitoin tavarat valmiiksi ja juttelin Natuselle. Kerroin, että kohta ei enää satu. Kerroin, että rakastan, kerroin että on tärkeä ja kerroin, että on aina ykkönen. Toistelin, että kohta ei enää satu.

Automatkalla varmisteltiin vielä toisiltamme, että ollaanko samaa mieltä. Oltiin samaa mieltä. Ei mitään järkeä jatkaa enää mitään lääkekokeiluja, kun ei pysty kävelemään, ei kakkaamaan ja kun Natusen olo on ollut selkeästi niin kurja. Ei näin kurja, mutta suunta on ollut selvästi huonompaan. Oli aika. Se hetki, kun pitää päästää irti.

Matkalla juttelin Natuselle ja rapsuttelin kopan raoista. Toistelin taas, että kohta ei enää satu. Kutsuin hellittelynimillä, mitä olin sille antanut. Rauhoitin kuten aina. Itse olin toki ihan palasina ja tärisin ja itkin pitkin matkaa. Matka ei onneksi ole pitkä. Klinikalla erityisen mukava hoitaja otti meidät vastaan ja ohjasi suoraan lääkärin huoneeseen odottamaan. Juttelin ja rauhoittelin Natusta lisää, rapsutin ja silittelin nenänvartta.

Kohta ei enää satu.

Lääkäri oli tällä kertaa mies ja varsin mukavan oloinen. Oli ensin tutkimassa Natusta, mutta sanoin, että päätettiin, että kovien kipujen vuoksi on tullut aika. Varmistin vielä mieheltä, että hän on varmasti samaa mieltä. Oli edelleen. Eläinlääkäri ymmärsi hyvin ja tuki päätöstä. Alettiin valmistella tapahtumaa. Molemmat meistä itki ja jossain vaiheessa tuntui siltä, että eläinlääkäri itsekin liikuttui. Toi meille paperia, joilla kuivata kyyneleitä ja joihin niistää.

Natunen oli sen verran heikko, että tällä kertaa rauhoitus onnistui ilman pakkohäkkiä. Minä sain käsiini suojahanskat, joilla pidin kissasta kiinni ja eläinlääkäri antoi pistoksen takapuoleen. Eläinlääkäri lähti huoneesta ja jäätiin sinne odottamaan Natusen nukahtamista ja taas juteltiin ja sanottiin heippa ja että kohta ei satu enää.

Ja niin Natunen nukahti. Tietäen, että sitä rakastetaan.

Meiltä oli kysytty halutaanko Natunen mukaan vai tuhkataanko ja jos tuhkataan niin yhteistuhkaus vai yksittaistuhkaus. Me oltiin tämä päätetty jo silloin kohta kaksi vuotta sitten. Natunen tulee uurnaan meille kotiin ja uurnan nimi on Sininen Uni. Hoitajan tullessa esittelemään uurnavalikoimaa lappusesta oli siitä helppo löytää se, mikä oltiin jo aikoinaan valittu tätä hetkeä varten.

Eläinlääkäri palasi huoneeseen tarvittavien lääkeaineiden kanssa ja valmistautui kanyylin laittoon. Sanoin, että viime yönä suonta ei löytynyt. Tämä aamupäivä ei ollut poikkeus. Verenpaine oli ilmeisesti niin alhaalla, että lukuisista yrityksistä huolimatta kanyylia ei saatu. Suonia ei löytynyt tai veri ei pumpannut tarpeeksi. Miehen kanssa siinä vähän ylpeänä kyynelten seasta mietittiin meidän Hurja Rouva Natusta, että loppuun asti pistää hanttiin, niin kuin aina. Meidän asennekatti.

Toinenkin keino eutanasian suorittamiselle onneksi myös on ja se on pistos sydämeen. Tuossa kohtaa eläinlääkäri sanoi, että jos odotettaisiin aulassa. Saataisiin olla paikalla kyllä jos tahdotaan, mutta se ei ole niin kaunista. Eläin ei tunne mitään eikä reagoi, mutta kaunista se ei ole. Ei haluttu jäädä katsomaan. Annettiin viimeiset pusut Natuselle ja sanottiin heippa.

Se oli viimeinen kerta kun nähtiin Natunen elossa.

Jonkin ajan päästä meidät päästettiin takaisin huoneeseen ja lääkäri ja hoitaja poistuivat sieltä. Natunen makasi pöydällä pehmusteen päällä. Niin rauhassa. Kivuitta. Natusen vatsa ei enää liikkunut hengittämisen merkiksi, mitä niin monesti ennen olin tarkkaillut, jo Natusen elämän alusta lähtien. Nyt oli tullut loppu. Itkua ei pidätellyt mikään maailman voima. Siliteltiin, hyvästeltiin, pusutettiin. Silitin nenänpäätä, korvaa, massua. Turkki oli valtavan pehmeä. Nuuskin sitä, etten unohtaisi tuoksua. Annoin suukkoja ympäri päälakea ja poskea. Toivotettiin hyvää matkaa ja kerrottiin, että nähdään muutaman viikon päästä kun saapuu uurnassa takaisin kotiin. Oli vaikeaa valita mikä oli se viimeinen kosketus, viimeinen suukko, viimeinen nuuhkaisu. Sen aika tuli kuitenkin, yhteisestä päätöksestä. Otettiin tyhjä koppa käteen ja vilkutettiin mukavalle hoitajalle kiitokset. Alkoi yksinäinen, itkuinen kotimatka.

Kotona pääsi kaikki valloilleen ja itkettiin vierekkäin sohvalla. Koti oli tyhjä, niin paljon oli menetetty. Niin valtavan paljon. Itkua jatkui pitkin päivää ja pitkin iltaa ja olen varma, että jatkuu myös pitkin yötä. Leluja joka puolella, telineitä, pesäkoppia, pahvitaloja ja -raapimisalusia. Vesiautomaatti kävi itsekseen ilman juojaa ja ruoat oli koskemattomina kupissa. Niin paljon puuttui. Iso osa perheestä oli poissa.

Osa tavaroista on korjattu nyt pois. Välillä pitää ottaa lepoa ja halia toista, kun niin kovin molempia itkettää. On niin valtava ikävä ja suru.

Mutta myös helpotus on tunteena voimakas. Että Natuseen ei enää satu. Se on kaikista tärkeintä ja se on se asia, millä on oikeasti väliä. Itseen sattuu, meihin sattuu, mutta Natuseen ei. Niin sen kuuluu mennä.

Olen niin valtavan kiitollinen siitä, että saatiin nämä melkein kaksi vuotta lisäaikaa. Että se ensimmäinen syöpä leikattiin ja toinenkin ja syötettiin sytostaatit ja muut lääkkeet. Kaikki oli vaivan arvoista, vaikka omat voimat meinasikin ehtyä aina välillä. Kaikkeni tein, aina, aivan kaikkeni. Natusen elämänlaatu oli moitteetonta ihan pariin viimeiseen viikkoon asti ja vasta viimeisenä viikkona alkoi kipuja olla, joita saatiin lääkityksellä pidettyä suhteellisen hyvin kurissa. Natusta hoidettiin hyvin, Natunen oli aina tärkein ja ykkönen. Natusella oli aivan loistava oma eläinlääkäri, jolle olen ikuisesti kiitollinen tästä viimeisestä kahdesta vuodesta. Natunen sai aina kaiken ja vielä enemmän. Mitään ei puuttunut ja tärkeimpänä rakkautta ja paijausta ja suukkoja riitti niin, ettei ehkä yksikään kissa ole kokenut sellaista välittämisen määrää koskaan.

Natunen oli oikea kissa minulle, juuri minulle valittu ja minä sille. Natunen oli oikea meille. Ja oli oikea päätös päästää Natunen tässä vaiheessa pois. Siinä ei ole mitään kyseenalaistamista ja se on hyvä.

Enää ei Natuseen satu, ei. Meihin vielä ja varmasti pitkään, mutta ajan myötä se helpottaa. Minäkin selviän. Vielä puoli vuotta sitten en olisi uskonut, että selviän, mutta ajatus vahvistui aivan viime aikoina. Ehkä Natunen odotti, että olin valmis. Ehkä siksi antoi nämä melkein kaksi vuotta syöpädiagnoosista. Jotta minä olisin valmis, ennen kuin oli aika lähteä. Jotta selviän.

Nyt opetellaan elämään ilman Natusta. Meidän perhe ei ole koskaan ollut näin pieni. Minua ja miestäni ei ole ollut olemassa ilman Natusta. Tuo kissa on ollut iso osa meidän tarinaa ja kaikki mitä ollaan yhdessä koettu, on koettu Natusen kanssa. Ja mitä seikkailuja onkaan koettu!

Natusella oli hyvä elämä. Parempi kuin monella muulla, sen tiedän. Mitään en olisi voinut enempää tehdä. Viimeisenä suurena rakkauden tekona annettiin Natusen mennä sinne, missä mihinkään ei enää satu eikä kolota. Sinne missä ei ole syöpää eikä nivelrikkoa.

Nähdään taas Natunen. Jää kummittelemaan, jooko. On kova ikävä. Rakastan paljon. Olet ikuisesti sydämessä ja tatuoituna iholla. Sopivasti tuossa rinnan päällä, sydäntä lähellä.

Olet ykkönen. Hurja Rouva Natunen.

En unohda ikinä. Äitin hassu rakas.

perjantai 4. maaliskuuta 2016

Mitä kuuluu Natuselle? osa 2


Aiemmat tekstit aiheesta:


Nämä kakkososat on tältä toiselta syöpäkierrokselta.

Tämän viikon torstaina Natunen sai viimeisen sytostaattinsa. Puoli vuotta on taas sitä hoitoa siis takana. Tämähän oli jo toinen kerta kun meidän pitää tämä käydä läpi ja niin kovin pelottaa, jos edessä on vielä kolmas. Vai onko, vaikka syöpä palaisikin? Tällä hetkellä en tiedä. En ole uskaltanut vatsaa edes aikoihin tunnustella.

Vielä noin kuukausi sitten mietin, että voi kun voitaisiin jatkaa sytostaatteja ihan sinne elämän loppuun asti. Ei syöpä palaisi ainakaan niin ärhäkästi. Mitään sivuvaikutuksia ei ollut ja siksi niin mietin ja toivoin, vaikka tiesin ettei niin oikein voi tehdä. 

Sitten jotain kuitenkin tapahtui, enkä enää toivonut sytojen jatkuvan. Natusella alkoi ilmetä tärinää jaloissa. Tähän on kerrottava vähän taustaa, sillä tuo tärinähän ei ole mitään kovin kummallista tämän eläimen tapauksessa. Natunen on manx ja se tarkoittaa tässä tapauksessa sitä, että sillä on töpöhäntä. Töpöhäntä on kissalle epänormaali, mutaatio, ja Natusen tapauksessa se mutaatio jatkuu sinne selkärangan puolelle. Jo yli kymmenen vuotta sitten huomasin sillä pientä tärinää takajaloissa ja sitä tutkittiin silloin eläinlääkärissä muutamaan kertaan, kunnes vihdoin kiikutettiin röntgeniin ja kuvista löytyi lähellä häntää olevista nikamista vähän yhteenkasvamista, tai tässä tapauksessa siis tuo hännän mutaatio vaan jatkui sinne selkärankaan asti. Tämänkaltaiset jutut ei ole manxeilla harvinaisia ja joskus ne voi johtaa siihen, että eläin pitää lopettaa, kun nikamien välissä menevä hermo on niin puristuksissa ettei eläin hallitse takapäätään enää juuri ollenkaan, tai ollenkaan. Natusella onneksi tästä johtui vain tuo minimaalinen tärinä, mitä kaikki eivät edes nähneet. Minä tietysti omistajana vahtasin sitä kuin haukka ja näin jokaisen tapahtuman ja liikkeen. Kipuja ei ollut, joten tällä vain mentiin ja oltiin onnellisia, ettei se meillä johtanut mihinkään suurempiin ongelmiin.

Nyt kävi kuitenkin niin, että tärinä sekä voimistui että sitä alkoi olla myös etujaloissa. Järkeilin, että nivelrikko oireilee siellä, mikä rakentaa selkään ylimääräisiä luutumia. Sehän ollaan tiedetty, että sitä siellä selässä on, se ei vain ole aiheuttanut mitään muuta kuin napsumista tätä ennen ja suurempia hyppyjä Natunen on saattanut vältellä. Tuosta tärinästä ei näyttänyt olevan sille edelleenkään mitään haittaa, mutta sitten alkoi ruokahalukin lähteä. Tuota en osannut yhdistää nivelrikkoon, kun sytojen aikana Natusen ruokahalu on muutenkin ollut vähän vaihteleva. Viime kerralla ruokahalua ei ollut melkein kuuteen kuukauteen, nyt on selvitty paljon paremmin, kiitos närästyslääkkeen siinä sytojen ohessa. Laitoin tämän siis sytojen piikkiin kuitenkin, kun noin loppusuoralla oltiin, että ajattelin niiden nyt vihdoin alkavan aiheuttaa ongelmia. 

Natusesta alkoi kuitenkin tulla apaattisempi, väsyneempi. Näki, että sillä oli aika kurja olla. Tuosta ei taas tiennyt, että onko sillä niin kurja olla, koska ei saa ravintoa tarpeeksi ja on voimat yksinkertaisesti pois. Sitten kävi niin, ensimmäistä kertaa ikinä, että Natunen ei tullut ovelle vastaan kun tultiin työpäivän jälkeen kotiin. Kaikki ei ollut ok.

Kaivoin (piikittömän) ruiskun laatikosta, mikä on siellä ollut Natusta varten jo edellisestä sytohoidosta lähtien ja aloin imeä ruoan kastiketta kupista ja ruiskutin sitä Natusen suuhun. Toistin sen niin monta kertaa kun kyseistä kastiketta riitti. Sitten aloin tutkia netistä mitä kissalle pitäisi ruiskuruokana syöttää, jotta se saisi mahdollisimman paljon ravintoaineita sisäänsä. Törmäsin valmisteeseen, mitä saa ihan eläinkaupoista. Sitä haettiin. Ja sillä tiellä ollaan edelleen osittain.


Tärinä jatkui, kunnes yhtenä päivänä Natunen meni alakertaan tarpeillensa, jossa rouvalla on siis toinen kahdesta vessakopastaan. Olin itse yläkerran vessassa laittamassa naamaani kuntoon. Kuulin miten sillä kesti portaissa pitkään. Ihmettelin sitä vähän, mutta en tarpeeksi että olisin mennyt katsomaan. Portaiden yläpäässä se itki. Valitti muutamaan otteeseen ja mies keittiöstä näki miten takajalat ei oikein kantaneet. Natunen rojahti maate keskelle keittiötä. Siinä vaiheessa mietin, että soitan eläinlääkärille ihan kohta. Silittelin Natusta kuitenkin ensin ja se kehräsi kovin. Ja hetken päästä nousi siitä ja käveli ihan normaalisti syömään. Tärinä loppui tuohon.

Tästä ajattelin, että sillä oli joku kramppi ollut selässä ja nyt se laukesi. Natunen oli selvästi virkeämpi seuraavat pari päivää ja kaikki oli normaalisti, eikä mikään tuntunut juuri vaivaavan. Ei ollut syitä enää soitella eläinlääkärille.

Mutta sitten tärinä palasi. Ilmeisesti portaissa oli jokin hetkeksi napsahtanut jollain lailla kohdilleen, mutta nyt palattiin siihen normaalitilaan, missä sitä tärinää taas oli. Ja ruokahalu meni jälleen, kissan elo kurjemmaksi. Googlettelemalla tämä kaikki sopi nivelrikkoon, ei sitä itsekään tee mieli syödä jos on kipuja. Selkään on ilmeisesti kasvanut niitä luutumia vain lisää ja nyt ne aiheuttaa myös kipua. Myös kakkaamisen jälkeen Natunen joutui ottamaan lepoa, eli sekin selvästi aiheutti sille kipua. Syömättömyys aiheuttaa Natusella oksentamista (tyhjä maha ilmeisesti ärsyttää/närästää, kuten on tehnyt jo jokusen vuoden), ja se kakominen tekee selälle pahaa. Senkin jälkeen rojahtaa maate. Soitin eläinlääkärille soittopyynnön ja sain seuraavana päivänä soiton takaisin. Kipulääkitys alkoi. 

Ja jos joku miettii tässä vaiheessa että miksi ei vain menty eläinlääkäriin, niin vastaus löytyy noista edellisistä teksteistä mitkä alkuun linkitin (pidä silmällä kohtia joissa kerrotaan Natusen käytöksestä eläinlääkärissä) ja sitten sekin, että mm. verikokeita on turha ottaa, koska sytojen vuoksi kaikki arvot on joka tapauksessa aivan pielessä. Ne ei paljasta mitään.

Jo ensimmäisestä annoksesta kipulääkettä Natunen selvästi piristyi, joskin kaukana ollaan normaalista. En osaa sanoa onko se täysin kivuton, mutta suurin terä kivulta on pois. Tärinä lieventyi selvästi lääkityksen myötä. Krooniseen kipuun paras vaste tuolla lääkkeellä tulee seitsemän päivän päästä, eli tässä pitää vielä odotella jokunen päivä sen tehon arviointia. Alkuun sillä mennään isolla annoksella se seitsemän päivää ja sitten tarvittaessa annetaan aina puolikas annos. Väsynyt Natunen on, en edes muista milloin olisi viimeksi leikkinyt, saati saanut sille niitä niin ominaisia hepuleita. Ei niistä kauaa ole aikaa, mutta tuntuu nyt niin kaukaisilta. Portaat Natunen menee alas hyvin, mutta ylös kannan. Kun ollaan pidempään pois kotoa (työpäivä jne.), suljetaan pääsy alakertaan kokonaan. Ettei hyydy portaisiin, ettei kärsi. 

Ensimmäistä kertaa Natunen tuntuu sairaalta. Edes syöpä sitä ei saanut aikaan, ei sytostaattihoito, mutta nivelrikko sen teki. Natusesta tuli ihan yhdessä viikossa vanha. 

En tiedä saanko Natusta enää koskaan takaisin, siinä mielessä mitä se oli ennen kuin tämä uusin oireilu tuli. Sen katseessa on jotain muuttunut niin, etten tunnista niitä silmiä enää. Paljon haleja ja läheisyyttä on jaettu ja tuettu kun on sattunut. On itketty ja surtu sitä, että tällaisessa tilanteessa ollaan. Että koskaan ei saa hetken lepoa. Ei Natunen, eikä meistä kumpikaan. Itsehän olen hyvin väsynyt tähän kaikkeen huolehtimiseen. Välillä tuntuu, etten jaksaisi enää. Sytostaattien loppumisen johdosta siirryttiin nyt myös taas siihen tilaan, jossa odotellaan sitä syöpää palaavaksi. Hyvin epätodennäköistä on että se ei palaisi. Olisi ollut mukavaa, jos olisi saanut odotella sitä ilman tätä kaikkea muuta. Mutta sen sijaan kun sytot loppuivat, alkoi kipulääkitys ja toistaiseksi jatkuu edelleen päivittäinen ruiskuruokintakin, kun tarpeeksi se ei syö, vaikka jotain sentään jo. Noin kaksi kiloa on Natusen paino pudonnut.

Terapiassa on juteltu asiasta paljon ja terapeutille on selvää miten tärkeä eläin tässä on kyseessä. Kyseessähän on siis elämäni toisiksi tärkein otus, jos haluaa järjestykseen näitä ylipäätään laittaa. Heti mieheni jälkeen tärkein. Terapeutti vertasi tätä koko tilannetta omaishoitajana oloon, mikä on kyllä osuva kuvaus. Tässä on kohta kaksi vuotta aikaa siitä ensimmäisen syövän löytymisestä ja siitä hetkestä mun elämäni muuttui. Siirryin elämään, jossa huolehdin ja hoivaan, lääkitsen ja hoidan ja pidän huolen että kaikki on hyvin ja kun kaikki ei ole aina hyvin niin sitten olen sydän syrjälläni ja huolehdin lisää, pelkään Natusen puolesta, pelkään itseni puolesta, olen valvonut ja seurannut toisen eloa leikkausten jälkeen päiviä tai viikkoja 24/7, yritän koko ajan valmistautua tulevaan että selviän siitä tuli sieltä mitä tahansa, olen tuntosarvet pystyssä Natusen voinnin mahdollisen muuttumisen suhteen jatkuvasti, lääkitsen ja ruokin ja hoivaan ja huolin taas lisää. Kaksi vuotta. Joka päivä. Ja koko ajan on se tieto takaraivossa, että syöpä tulee vielä takaisin ja kaikki alkaa alusta tai vaihtoehtoisesti toinen on jo niin huonossa kunnossa tai muuten vain vanha, ettei leikkaus enää kannata ja mitä kaikkea se sitten tarkoittaa. Ei näitä ajattelemalla välttämättä ajattele, vaan ne pyörii ajatuksissa itsekseen ja kutsumatta.

Onko se ihme, että tuntuu, ettei aina oikein jaksa? Välillä menen ihan äärirajoilla, välillä menen rajojen yli. Vahva olen vain silloin kun jotain pitää hoitaa, eli lääkitykset ja ruokinnat ja muut käytännön asiat hoituu rutiinilla ja asenteella, ne vain pitää hoitaa. Niiden ulkopuolella olen ihan poikki. Nykyisin koen vahvasti, että tarvitsen tästä kaikesta säännöllisesti taukoa ja niitä taukoja olenkin koittanut järjestää. Kotona ei oikein lepoa enää koskaan saa, koska kotona se kaikki on vahvasti mielessä jatkuvasti. Onneksi on muutamia ihmisiä, joiden seurassa saa välillä hetkeksi unohtaa.



Niin raastavaa tämä välillä on. Kun rakastaa näin kovin ja välittää niin valtavasti ja haluaisi vain, että toisella olisi kaikki hyvin koko ajan, mutta kun ei ole, eikä sille voi välttämättä lopulta tehdä mitään. Ottaisin nuo kivut koska vain itselleni, milloin vain. Miksi en saa ottaa? Miksi en voi ottaa? 

Miksi Natunen lipsuu pois, koko ajan kauemmaksi? Miksi ei vain saa pitää kiinni eikä koskaan päästää irti?  

maanantai 15. helmikuuta 2016

Viisivuotissuunnitelma


Kuinka paljon sitä voi oikeasti asioihin vaikuttaa, ja kuinka paljon niihin kannattaa edes yrittää vaikuttaa?

Jos joku olisi kysynyt viisi vuotta sitten missä näen itseni viiden vuoden kuluttua, mitähän sitä olisi sanonut? Tiedän vain sen, että nykyisyydestä en olisi osannut ennustaa oikeastaan mitään. Tietysti olisin toiveena esittänyt, että mieheni kanssa olen edelleen yhdessä ja todennäköisesti naimisissa, kun kihloissakin oltiin jo silloin viisi vuotta sitten oltu huimat kuusi päivää.

Mutta olisinko osannut veikata, että naimisiin mentiinkin suurella kiireellä, kun päätettiin yhtäkkiä kartoittaa mahdollisuuksia muuttaa ulkomaille ja sieltä meille mahdollisuus avautui? En. En olisi viisi vuotta sitten uskonut laisinkaan, jos joku olisi sanonut, että hei, mitä jos muutattekin ulkomaille. Olisin varmaankin nauranut, ihan vilpittömästi. Niin absurdia se olisi ollut.

Ja kun Saksaan muutettiin, en olisi ikimaailmassa osannut arvata, että muutetaan sieltä reilun vuoden kuluttua Skotlantiin. Aivan yhtä absurdi asia kuin ulkomaille muuttaminen alunperinkin. Saati sitten, että Skotlannista päätyi puolentoista vuoden jälkeen taas Suomeen ja juuri tänne Pohjois-Savoon. Ei näitä tiennyt ennen kuin niistä tuli ajatuksissa hetkeä aiemmin totta tai vasta kun ne jo tapahtui, vaikka jokainen muuttoajatus lähtikin itsestä. Ei sitä osaa edes ennustaa mitä tulee itse kohta haluamaan.

Tällä hetkellä en osaa ennustaa eteenpäin edes viikkoa. Toiveita voi aina olla, mutta en edes tiedä, mikä on viikon päästä todennäköisintä. Niin paljon sitä itsekin koko ajan muuttuu, jopa viikossa, ja elämä vie jatkuvasti eri suuntaan mihin ehkä ajatteli sen vievän. Tilanteet elää koko ajan ja huomaan monesti, että mitä ajattelin viikko sitten kohta tapahtuvan, ei olekaan tapahtunut vaan tilalle on tullut jotain ihan muuta.

Siksi mieluummin heittäydyn kuin yritän ennustaa tai suunnitella tarkasti. Välillä niissä elämän tuulissa kompuroi ja kaatuu, mutta ylös sieltä noustaan aina viimeistään jossain vaiheessa. Sitä heittäytyminen on. Se vie joka suuntaan.

Kun miettii sitä kaikkea, mikä juuri tähän hetkeen on vienyt ja johtanut, ei sitä melkein voi edes käsittää. Matka on ollut pitkä ja mutkikas. Täysin ennustamattomissa.

Missähän sitä on viiden vuoden päästä? En edes yritä arvata. Esitän vain toiveen ja se on se, että olen missä hyvänsä, olen siellä mieheni kanssa edelleen.

Haluaisin myös esittää toiveen sen suhteen, että kissan kanssa myös, mutta en siihen enää usko. Toivoa voisin, jos edes pikkuisen uskoisin. Todennäköisesti meitä on kuitenkin silloin enää kaksi. Se sattuu, mutta senkin kanssa voi jotenkin elää. Eikä vain murehtimalla, vaan heittäytymällä siihenkin. Se tulee mitä tulee, ja kaikki loppuu aikanaan.

Myös ne asiat, mitkä sattuu. Nekin menee ohi.

Viimeistään jossain vaiheessa.

Viisivuotissuunnitelma: mennä sinne minne elämä vie.