maanantai 24. heinäkuuta 2017

Mitä jos minäkään en enää jaksa?


PTSD eli post-traumaattinen stressihäiriö. Se tarkoittaa hirveästi kaikenlaista, mutta pääasiassa sitä, että ihminen on käynyt läpi trauman/traumoja, jotka vaikuttavat elämään lähinnä triggereiden ja flashbackien eli takaumien ja niistä seuranneiden reaktioiden kautta. Joskus hyvin voimakkaasti, joskus vähän lievemmin. Flashbackit meinaavat sitä, että ihminen elää traumojaan läpi yhä uudelleen nähden ne elävästi mielessään, ihan missä ja milloin vain. Triggerit taas meinaavat sitä, että mikä tahansa nykyisessä hetkessä saattaa laukaista samat tunteet kuin silloin, kun traumaan johtava asia alunperin tapahtui. Se voi olla jotain mitä haistaa, mitä näkee, mitä kuulee, mihin koskee, miltä joku näyttää, miltä joku kuulostaa, mitä joku sanoo, mitä joku tekee, paikka missä on, mitä kokee.. Se voi olla ihan mikä vain. Ja yhtäkkiä sitä elää tavallaan traumaansa uudelleen läpi. Keho ja aivot eivät anna unohtaa sitä, että kun aikoinaan joku käytti jotain tiettyä sanaa tai kun sitä haistoi jonkun tietyn hajun, sitä eli sitä hetkeä, kun trauma syntyi. Ja yhtäkkiä sitä elää uudelleen. Sitä miltä se tuntuu, ei voi kontrolloida. Ei voi vain päättää, että ei anna sen vaikuttaa. Jos voisi, PTSD ei olisi kenellekään ongelma.

Vaan kun se on. Minullekin.

Sain PTSD-diagnoosin kuukausi sitten psykiatrilta. Mitä enemmän asiasta olin ennen tuota käyntiä lukenut, sitä mukaan sain laittaa rukseja ruutuun. Osui, osui, osui, upposi. Tiesin siis jo sinne mennessäni, että tuo diagnoosi kourassani kävelen sieltä ulos. Ei se minulle entuudestaan tuntematon ollut muutoinkaan, sillä tiesin mm. veteraanien siitä kärsivän, ja aivan kuten moni muukin, olin mieltänyt sen ensisijaisesti nimenomaan veteraanien jutuksi. Näinhän se ei ole. Se ei ole edes yleisin syy PTSD:n syntymiselle. PTSD voi syntyä mistä tahansa traumaattisesta kokemuksesta ja esimerkiksi raiskaus on syistä yleisin.

PTSD on ollut minulla pitkälti koko elämäni, siinä missä toistuva masennus ja pitkäaikainen ahdistuneisuushäiriökin. Nämä kaksi viimeksimainittua ovat myös osa PTSD:tä, mutta tuorein diagnoosini ei niitä kuitenkaan kumonnut. Kaikki kolme on syntyneet samoista asioista. Minun kohdallani PTSD:n syntyminen johtuu useista traumoista (ja siksi PTSD:ni olisi oikealta muodoltaan kompleksinen PTSD eli C-PTSD, mikä ei ole vielä virallinen diagnoosi joten pelkällä PTSD:llä mennään). Traumani ovat keskenään erilaisia, joskin jakaisin ne kaikki vain kahteen eri nippuun, ja niitä on syntynyt monen vuoden ajalta. Kuitenkin pääasiassa kaikki on lapsuudessa tapahtuneita asioita.

En ole vielä saanut PTSD:stä sen syvällisempää otetta. Siihen liittyy niin paljon ja opin siitä ja itsestäni oikeastaan joka päivä vähän lisää. Tieto on valtaa, mutta tieto myös lisää tuskaa. Sitä se tekee minulle. En usko, että tulen koskaan olemaan kaveri tämän kanssa. Tämän, millä on suurempi ote minusta kuin kahdella aiemmalla, tämän, mikä ei tule koskaan irti päästämään ja hyvin helposti vaikuttaa ihan jokapäiväiseen elämään, siinä missä masennus ja ahdistus käyvät vain vierasilla.

PTSD ei ole kaveri. Se on kaikkea muuta. Se on vastus, mutta liian pelottava, että uskaltaisin sen kimppuun koskaan täysillä käydä. Olen aika varma, että lopulta se voittaa aina. Mutta kuinka suurissa taisteluissa se voittaa, sitä minä mietin. Ja pelkään.



Tiesittekö, että muutama päivä sitten itseltään hengen vieneellä Linkin Parkin keulamiehellä Chester Benningtonilla oli PTSD? Hiljattain henkensä itseltään riisti myös laulaja Chris Cornell ja esimerkiksi reilut pari vuotta sitten näyttelijä Robin Williams. Kahdella viimeksi mainitulla oli taustallaan ainakin masennusta ja Chesterillä lisäksi se PTSD.

Chester oli 41. Cornell 52. Robin Williams 63. Heistä jokainen oli taistellut jo pitkään mielenterveysongelmien kanssa.

Eivät he olleet enää ihan nuoria. Eivät he antaneet alkumetreillä periksi. He taistelivat mörköjään ja demoneitaan vastaan vähintään vuosikausia, ehkä kymmeniä vuosia, ehkä melkein koko ikänsä. Ja sitten tuli raja vastaan. Se hetki kun ei enää vain pystynyt. Ei jaksanut, kun elämän tuska oli liian suurta. Se piste, jossa kaikki piti vain saada loppumaan, se, kun hengittäminenkin sattui.

Tiedättekö miten pelottavaa on kun kuulee näiden itseään vanhempien ihmisten tekevän itsemurhia? Tiedättekö miten paljon se laittaa miettimään, että tuleeko minunkin rajani joskus vastaan? Kun ymmärtää, että ei tämä oikeastaan helpotakaan koskaan.

Kertaantuuko halu kuolla vuosien saatossa? Jos jo nyt on pohjat sille, kasvaako se vielä tästä halusta niin, että siitä tulee tarve, ja kasvaako tarve lopulta pakoksi? Alle kymmenen vuoden päästä olen Chesterin iässä. Kahdenkymmenen vuoden päästä Cornellin iässä. Kolmenkymmenen vuoden päästä Robin Williamsin iässä. Näenkö tässä elämässä vielä kymmenen vuotta, kaksikymmentä, kolmekymmentä? Onko kohtaloni näillä diagnooseillani sinetöity? Aiemmin ajattelin, että taistelemalla selviää mistä vain. Mutta mitä jos minäkään en joskus enää jaksa?




Nämä asiat eivät ole lakanneet pyörimästä päässäni laisinkaan muutamaan päivään, Chesterin kuolemasta lähtien. Sen lisäksi että Linkin Park ja etenkin Chester näytteli isoa osaa teinivuosissani, iskee tieto hänen PTSD:stään jonnekin hyvin syvälle minuun.

Se, että minä ymmärrän, miksi hän tähän ratkaisuun päätyi. Minä ymmärrän, ettei hän halunnut elää enää.

Sitä minä pelkään.

Sitä,
kun
minä
ymmärrän.

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

How to save a life


Kuulun Facebookissa muutamaan suureen, maailmanlaajuiseen mielenterveysaiheiseen ryhmään. Viestit ovat välillä aika rankkaa luettavaa. Ihmiset kirjoittavat niihin viimeisiä viestejään ennen kuin aikovat tehdä itselleen jotain ja nämä saavat luonnollisesti paljon huomiota, joskaan en tiedä pelastetaanko niillä henkiä tai aikovatko asianomaiset ylipäätään oikeasti viedä suunnitelmansa loppuun. Paljon viestejä lähetetään myös sairaalasta itsemurhayritysten jälkeen. Viesteissä kerrotaan lisäksi usein rankkoja taustatarinoita ja syitä nykyiselle voinnille. Ihmiset ovat joutuneet kokemaan valitettavan paljon kaikenlaista järkyttävää enkä aina tiedä, miten heillä on pää edes niin hyvin kasassa kuin se on. Seuraan näitä keskusteluja aika tiiviisti ja otan niihin osaa silloin kun minulla on niihin jotain annettavaa.

Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä eräässä ryhmässä silmiini osui raivoa uhkuva viesti australialaiselta mieheltä. Miehen avopuoliso seitsemän vuoden ajalta oli juuri jäänyt kiinni kuukausien pettämisestä. En ole ehkä koskaan aiemmin nähnyt sellaista raivoa yhdessäkään viestissä. Se huutomerkkien määrä, se käytetty kieli, kiroilu, se pettäjän ja uuden kumppanin uhkailu tappamisella, puheet hänen tavaroidensa polttamisesta, koko talon polttamisesta. Niitä tappouhkauksia tuli useampia, ja ne olivat kaikki aivan yhtä raivontäyteisiä. Hän puhui myös itsensä tappamisesta varsin kamalilla keinoin. Viestiketjussa oli jo pari vastausta miehen omien viestien lisäksi, ja häntä koitettiin rauhoitella. Nämä vastaukset eivät kuitenkaan toimineet toivotulla tavalla, koska mies ei kyennyt ottamaan niitä vastaan. Hän ei tiennyt miten ihmeessä saa purettua raivonsa, sen mikä sai hänet tärisemään ja täysin valtaansa.

En ensin ajatellut osallistua keskusteluun, koska se vaikutti turhalta siihen tunnemäärään nähden mikä hänen sisällään myllersi ja ajattelin lähinnä ilmoittamista ryhmän ylläpitäjälle. Mutta siinä vaiheessa kun hän kommentoi viestiketjuun lähtevänsä v*ttuun sieltä, pelko minussa heräsi että hän lähtee tekemään jotain varsin typerää. Joko niille toisille tai itselleen. Osallistuin keskusteluun.

Muiden ihmisten koittaessa käskeä häntä rauhoittumaan koitin itse vähän erilaisia keinoja, jotka edelleen menivät kuuroille korville ja hänen raivonsa pysyi edelleen yhtä vahvana. Mielestäni oli tärkeintä koittaa saada se raivo laantumaan, sillä se oli siinä kohtaa kestänyt jo tunnin, kello oli siellä kolme aamuyöstä ja hän tahtoi satuttaa jotakuta pahimmalla mahdollisella tavalla. Raivolla saa aikaan hirveitä ja harkitsemattomia tekoja. Se piti saada pois.

Vaikka hän sai useita hyviäkin neuvoja, niistä ei mikään saanut aikaan toivottua tulosta. Mietin, että asiaa pitää lähestyä henkilökohtaisemmalla tasolla. Menin tutkimaan hänen profiiliaan, jos saisin sieltä jotain irti. Siellä oli hyvin vähän julkista tietoa, mutta yhden löysin, mihin saatoin koittaa tarttua. Hän oli kirjoittanut sinne lempisitaatikseen "reach for the stars because even if you fail you will only fall back on top of the world." Tiesin, että sen käyttäminen voisi olla myös riski, mutta tavallaan mitään menetettävää ei ollut. Tartuin siis siihen, kun muutakaan ei ollut.

Kirjoitin viestiketjuun, että muistaako hän sen. Hetken päästä hän kommentoi, että mistä minä olen sen kuullut. Sanoin, että löysin sen hänen profiilistaan. Meni hetki, ja hän vastasi viestiini muutamalla emojilla, joissa ei enää raivoa ollut. Niissä näkyi itkua. Hän sanoi, että hän kasvatti poikaansa sillä ohjenuoralla kymmenen vuoden ajan kunnes pojan äiti lähti toisen miehen matkaan ja vei pojan mukanaan. Ei hän ollut muistanut, että siellä se oli kirjoitettuna hänen profiiliinsa. Hän oli selvästi surullinen, mutta kaikki raivo oli nyt poissa. Onnistuin katkaisemaan sen ja koin helpotusta. Olin pahoillani, että hänelle oli käynyt aikoinaan niin hirvittävän ikävästi ja sanoin, että ehkä hän voisi koittaa nyt itse elää sen sitaatin mukaan, esimerkkinä pojalleen.

Keskustelu jatkui muiden osalta ja kaikenlaisia suorasukaisempiakin neuvoja hänelle annettiin. Hän ei enää keskusteluun itse osallistunut. Edelleen viesteissä pyydettiin rauhoittumaan, eivätkä ihmiset huomanneet tätä meidän viestittelyä siellä välissä. Pian koko keskustelu poistettiin ylläpitäjän toimesta.

Meni tunti ja mietin miten hänellä menee. Laitoin yksityisviestiä (ryhmän sääntöjen vastaisesti) ja kysyin onhan hän kunnossa. Hän vastasi kiittäen minua siitä, että löysin sen sitaatin. Keskustelimme hetken ja hän oli rauhallinen. Kiitollinen.

Montako henkeä, elämää, yhdellä sitaatilla pelastui? Montako elämää pelastui, kun raivon sai katkaistua?

Montako elämää voi tuntematon pelastaa yhdessä yössä, yhdellä lauseella?

Yksi, kaksi, kolme, neljä.

Ainakin.





tiistai 30. toukokuuta 2017

Elämäni aakkosia


A:

Ahdistus. F41.8 - pitkäaikainen ahdistuneisuushäiriö. Eräänlainen kaveri läpi elämän, joskaan ei miellyttävä kaveri. Tuntuu yleensä tuhannen painona rinnalla ja suurena levottomuutena, jolloin itseään haluaisi vain karkuun.

Aviomies/avioliitto. En olisi ilman miestäni tässä missä nyt olen. En ikimaailmassa. Hän on näyttänyt minulle maailman, jota en tiennyt olevan olemassakaan. Kallioni.

B:

Bruce Springsteen. Löysin Springsteenin musiikin yli puolen elämää sitten ja sillä tiellä ollaan. Ei ole toista vastaavaa. Lohtu, riemu, koskettavuus, arvostus. Livenä aivan parasta.

Blogi. Aloitin blogien kirjoittamisen 2012. Parhaimmillaan niitä on ollut viisi. Nykyisin aktiivisesti tämä ja valokuvausblogia päivitän kun jotain kuvaan, eli näinä päivinä aika harvoin.

C:

Copywriting. Ala, josta löysin itselleni ammatin. Kaikki koulutyöt on palautettu hyväksytysti eteenpäin ja olen nyt virallisesti copywriter!

D:

Depressio. F33 - toistuva masennus. Eräänlainen kaveri tämäkin, jo noin kuusivuotiaasta eteenpäin. Välillä voimakkaammin, välillä lievemmin, onneksi usein ei ollenkaan. Mutta helposti se otteeseensa saa, jos sille antaa luvan.

E:

Empatia. Minussa hyvin vahva piirre. En pelkästään osaa asettua toisen asemaan ja kuvitella miltä toisesta tuntuu, vaan minä siirryn automaattisesti siihen toisen asemaan ja tunnen, miltä toisesta tuntuu. Ja kun läheiselläni on huono olla, niin on minullakin. Toisen tunteet saattaa vyöryä aallon lailla itseni yli, enkä voi reaktiolleni mitään. Tämä pätee niin ihmisiin kuin eläimiinkin. Siksi en voi eläimiä syödäkään. Näen niiden silmissä asioita, joita moni ei ehkä näe. Jos näkisi, ei niitä voisi millään syödä.

Eläminen. Sitä teen nyt vasta, opin taidon vuosi tai pari sitten. Täysillä, heittäytymällä, pelkoja päin ja epämukavuusalueella. Parasta.




F:

Facebook. Rakastan. Pääasiallinen yhteydenpitovälineeni muutamien ihmisten kanssa ja pidän koko konseptista muutoinkin. Ylipäätään pidän somesta valtavasti. Aivan hirveän kovasti.

G:

Gasthaus. Saksaan muutto tapahtui ns. tyhjän päälle, jolloin ensimmäinen kuukausi vietettiin Gasthausissa pienessä Temmenhausenin kylässä. Tuohon paikkaan liittyy aivan järjetön määrä muistoja, tunnetiloja, kaikkea niin suurta, etten ole ehkä kokenut koskaan niin suuria asioita - niin hyvässä kuin pahassakin. Siihen yhteen pieneen kuukauteen mahtuu niin paljon erilaisia asioita, että jos ne kirjoittaisin tähän auki, tulisi tästä monisivuinen tarina.

Gilmoren tytöt. Ainoastaan maailmankaikkeuden paras tv-sarja ikinä. Olen katsonut koko sarjan läpi useaan otteeseen ja kun en sitä katso, on tyttöjä jo ikävä. Dvd-boksit kotona lohduttaa.

H:

Heidi. Minä itse. Olen vihdoin oppinut itseni tuntemaan hiljattain löydetyn ja pikkuhiljaa rakentuneen ehjän identiteetin kautta. Tykkään siitä, mitä löysin.

I:

Isi. Joka oli minulle aina niin tärkeä mutta jota en koskaan elämääni saanut niin kuin olisin tarvinnut. Jonka lopullisesti menetin kuolemalle viime vuoden loppupuolella.

J:

Joulu. Varmaan itselleni ikuisesti ristiriitainen asia. En osaa sitä oikein viettää. Välillä laitan kuusen ja pari koristetta, välillä menee vuosia kun en laita tai juhlista joulua ollenkaan. En osaa oikein suhtautua siihen, enkä niihin tunteisiin mitä se minussa herättää. Ristiriitaisuus on se ainoa sana, jolla osaan niitä tuntemuksia selittää, eikä se vaakakuppi kaadu kummallekaan puolelle toista enemmän.

K:

Kirjoittaminen. Aina ollut tärkeää ja sitä on harrastettu muodossa tai toisessa ihan pienestä pitäen. Oivallan kirjoittaessa asioita, joita en muuten oivaltaisi. Saan asioita jäsenneltyä, saan niihin järkeä, kirjoitan, jotta ymmärrän. Lisäksi kirjoittaen pidän yllä useimpia ihmissuhteitani. Ja nyt hankin siitä itselleni ammatin.

L:

Lentäminen. Sekä henkinen, että kohta fyysinen. Pään sisällä lentäminen on aika parasta. Antaa ajatusten lentää ja itsensä liitää niiden mukana. Lentäminen unessa on myös hienoa ja niitä unia soisi näkevän useamminkin kuin pari kertaa elämässä. Katsotaan pian miltä tuntuu lentäminen lentokoneessa.

Luottamus. Jokaisen ihmissuhteen perusta. Luotan intuition pohjilta hyvin voimakkaasti ja nopeasti tiettyihin ihmisiin, vaikka toisaalta hyvin helposti mantelitumakkeeni aivoissa huutaa, että joskus on nenille saatu sillä taktiikalla. Nykyisin kuitenkin haluaisin uskoa, että tunnistan ne ihmistyypit, joille uskaltaa jotain suurta ja henkilökohtaista jakaa. Itseäni haluaisin pitää hyvinkin suuren luottamuksen arvoisena, ja se on minulle aina kunnia-asia, kun minuun luotetaan.

Leikkimielisyys. Leikki-ikä on koko ikä. En aio menettää sitä koskaan. Hassuttelen ja hulluttelen, enkä ajattele, että pitäisi jotenkin käyttäytyä ikäiseni kaltaisesti ja korrektisti, että jokin olisi jollain lailla noloa. Jos haluan hypätä lumihankeen makaamaan, hyppään. Jos haluan keinua lasten leikkipaikalla, keinun.




M:

Musiikki. Yksi parhaimpia asioita koko elämässä. Mikään ei saa aikaan sitä mitä musiikki saa aikaan. Sillä muutetaan maailmaa, sillä yhdistetään ihmisiä, sillä pystyy luomaan erilaisia tunnetiloja riippumatta kuuntelijan alkuperäisestä mielialasta, se lohduttaa ja se tukee. Parhaimmillaan se on yhtä suuri voima kuin rakkaus.

Menettämisen pelko. Asia, jonka kanssa olen kamppaillut paljon. Nykyisin jo aika hyvin omissa käsissä, eikä enää ohjaile toimiani.

N:

Natunen. Elämäni suurin menetys. Aivan valtava kaipaus jäi, enkä vieläkään voi syvällisemmin Natusta ajatella itkemättä, vaikka menetyksestä on aikaa jo yli vuosi. Ei kai se totaalisesti helpota koskaan. Eikä ehkä tarvitsekaan.




O:

Oppiminen. Pidän aivan valtavasti uuden oppimisesta. En kai kyllästy siihen ikinä.

Onnellisuus. Onnellisuus on minusta aika mystinen käsite, enkä tykkää sitä sanaa liiaksi käyttää. Minusta onnellisuus koostuu monesta eri asiasta. Se on tyytyväisyyttä, mielihyvän saamista omista tekemisistä ja omasta elämästä ylipäätään. Sitä, kun hymyssä suin voi todeta, että kaikki on hyvin. Tasapainoa. Suurimpana merkityksellisyyttä ja pidänkin merkityksellisyyttä paljon tärkeämpänä asiana kuin onnellisuutta, vaikka se tavallaan sitä onnellisuutta onkin.

P:

Puhuminen. Se auttaa aina. Ihan aina. Terapiassa opin tämän taidon ihan kunnolla, enkä ole sen jälkeen enää hiljentynyt. Edelleen puhun vain kun on asiaa (paitsi kotona en ole koskaan hiljaa, oli asiaa tai ei..), mutta nykyisin sentään puhun. Ääneen. En laske kirjoittamista puhumiseksi. Se toimii eri tavalla, eikä se esimerkiksi vapauta asioita kokonaan mielestä. Vasta kun ne sanoo ääneen, ne voi lentää. Puhukaa.

Pohjois-Savo. Koti. En olisi uskonut, että niin kovin kodiksi tämän tunnen, mutta en kaipaa pois. Ehkä joskus vielä lähden, mutta nyt en sillä ajatuksella edes leikittele.

Q:

QWERTY. Jos voisin, menisin joka paikkaan koneeni kanssa. Yksi mieliasioitani elämässä on istua läppäri sylissä ja näpytellä menemään. Puhelin toimii reissussa hyvänä korvaajana, mutta sillä kirjoittaminen ei ole lähellekään niin mukavaa kuin koneella. Pidän myös siitä miltä Macin näppäimistö tuntuu. En osaa kirjoittaa korkeilla näppäimillä, jotka eivät painu sujuvasti alas. Macissä on täydellinen näppäimistö. Elämän pieniä iloja.

R:

Rakkaus. Suurin kaikista voimista. Rakkauden ja rakkaideni vuoksi tekisin mitä vain. Rakastan helposti. Rakastan täysillä. Rakastan niin, että tuntuu. Jos välitän paljon, rakastan.

Riittämättömyys. Tunne, jonka kanssa olen elänyt koko elämäni ja tulen elämään koko elämäni. On helpottanut paljon kun sen syitä on avattu, mutta ei se koskaan kokonaan pois mene. Ja sekin on okei.

Rikkinäisyys. Olen. Ja myös pidän rikkinäisistä ihmisistä.

Rehellisyys. Olen sitäkin. Umpirehellinen, radikaalin rehellinen. Silti tahdikas, enkä käytä rehellisyyttä koskaan loukatakseni.

Runot. Kyky, jota en tiennyt olevan olemassakaan, ennen kuin päätin aika ex tempore runokirjan kirjoittaa ja sain sen julkaistuksi.




S:

Sydän. Suuri sydän, rikkinäinen sydän, vahva sydän, heikko sydän, muureilla suojattu sydän. Pidän niistä kaikista. Kunhan saan tai näen siitä edes vähän. Oma sydämeni on aina tarjolla vaihtokauppana ja sen saa ihan kokonaan ja siitä riittää silti kaikille.

Saksa, Skotlanti, Suomi. Kolme asuinmaatani. Saksassa parasta oli luonto, vuoret. Skotlannissa välittömät ihmiset. Suomessa parasta on tunne juurista, kodista. Tämä tänne rakennettu elämä, mikä voittaa jokaisen vuorimaiseman aivan kuusi-nolla.

T:

Terapia. Muutti elämäni. Olisinpa sinne mennyt jo kun ensimmäisen kerran sitä tiedostin tarvitsevani, eli yli puolen elämää sitten. Toisaalta matka kaikkine vaiheineen on ollut arvokas ja opettavainen, vaikka välillä on ollut todella huonoja aikoja.

Turvallisuus. Tärkeä, ellei tärkein tunne, kun olen tekemisissä ihmisten kanssa. Se on aistittava toisesta, että hänen kanssaan on turvassa, jotta voin olla oma itseni.

Tiede. Uskon tieteeseen. Suhtaudun siihen intohimolla. Se on alati kiehtova.

Tatuoinnit. En muista milloin mieltymykseni tatuointeihin alkoi enkä osaa sanoa miksi niistä pidän. Ensimmäiseni otin 2009 harkittuani sitä useamman vuoden ja se on Springsteen -aiheinen. Nykyisin tatuointeja taitaa olla 11. En halua koko kroppaa täyteen, vaikka ideat eivät kyllä kesken tule koskaan loppumaankaan. Valmiina mielessä on varmaan jo seuraavat 11 ja niitä putkahtelee myös lisää koko ajan. Tuorein tatuointini on isän muistotatuointi selässä. Jokainen tatuoinneistani kertoo tarinaa ja jos niistä joskus joku kysyisi, saisi tietää minusta lopulta aika paljon. Kerran eräs nuori mies pyysi näyttämään ja kertomaan jokaisesta. Kerroin, ja näytin ne joiden näyttämiseen ei tarvinnut ottaa liiaksi vaatetta pois.
Ymmärrän myös ihmisiä jotka eivät tatuoinneista pidä.



U:

Unelmointi. Unelmoin aina jostain, joko suurista asioista tai pienemmistä. Unelmani on aina sellaisia, että niitä kohti toimitaan ja niiden toteuttamiseksi tehdään töitä.

Unet. Unet on aina kiehtoneet. Olen pienestä pitäen miettinyt niiden merkityksiä, muistan edelleen unia joita näin pienenä tyttönä, olen kirjoittanut uniani ylös aina välillä ja niitä on mietitty terapiassa. Näen monesti tiettyjä toistuvia unia, jotka liittyvät tietynlaiseen elämäntilanteeseen. Kun tilanne selkenee, unet jäävät pois. Uneni ovat lähes poikkeuksetta hyvin todentuntuisia ja niistä jää tunne päälle pitkälle päivään, joskus useammaksikin. Ne saattavat muuttaa aivan täysin sen, miten jonkun ihmisen näen, niin hyvässä kuin pahassakin - jos mieheni on unessani käyttäytynyt hyvin huonosti, saatan olla hänelle aamulla vihainen, tiedostaen samalla miten hullua se on.

V:

Välittäminen. Välitän hirveän kovasti. Kaikista ja kaikesta. Se on välillä taakka ja välillä supervoima. Tahtoisin auttaa ja pelastaa kaikki, joilla on ikävä olla. Ihmiset, eläimet, planeetan. Ja kun en voi, se ihan konkreettisesti sattuu. Ahdistun siitä, jos en voi auttaa läheistäni, jolla on huono olla. Mutta aina yritän ja monesti keksin keinon. En haluaisi, että kenelläkään olisi kurjaa tai kukaan joutuisi toimimaan yli voimavarojensa. Kevennän taakkaa jos vain osaan.

Valokuvaus. Harrastus pienestä pitäen, ala-asteelta lähtien olen kameran kanssa mennyt paikasta toiseen. Olen aina nähnyt kameran etsimen läpi maailman vähän eri tavoin kuin paljaalla silmällä. Ulkomailta Suomeen muuton myötä harrastus on ollut enemmän tai vähemmän jäissä. Enää ei tule lähdettyä jonnekin ihan vain valokuvatakseen, mikä ennen oli ihan normaali käytäntö.

W:

Wi-fi. Koska internet. En tulisi toimeen ilman, ainakaan kovin helposti. Tosin joskus olen viettänyt aivan tarkoituksella viikon ilman nettiä ja se teki silloin todella hyvää. Sain aikaiseksi paljon enemmän asioita, joita en muutoin tee. Toisaalta sitten taas viihdyn internetissä niin loistavasti ja käytän sitä välineenä sekä ihmissuhteiden hoitamiseen että kaikenlaiseen tiedonkeruuseen, oppimiseen ja työhön, jolloin en koe sitä minkäänlaisena rasitteena. Päinvastoin.



X:

X-Files. Katselin Salaisia Kansioita jo ala-asteikäisenä. Taisin katsoa jokaisen mahdollisen jakson ja kerran niitä näytettiin viikonlopun läpi kokonaisena X-Files -maratonina. Parhaan ystävän kanssa valvottiin ja katseltiin niitä läpi yön. Kaikki yliluonnollinen kiehtoi ja pelotti tuolloin. Pelkäsin melkein kuollakseni UFO:ja ja humanoideja. Luin asiasta paljon kirjallisuutta ja katselin muitakin ohjelmia asiaan liittyen. Myös isä kertoi kaikenlaisia tarinoita aiheesta jo kun olin pieni ja istutti varmasti osaltaan pelkoa pieneen tyttöön, ja kasvatti samalla asian kiehtovuutta. Lapsena sitä uskoi kaiken kyseenalaistamatta mitään. 
Mulder söi sarjassa auringonkukansiemeniä. Minäkin halusin syödä niitä siksi ja syön niitä edelleen. Kun joku ihmettelee miten niitä voi popsia, sanon että niin Mulderkin teki. Sitäpaitsi ne on hyviä.

Y:

Ystävyys. Pitkään pidin itseäni yhden ihmisen ihmisenä, enkä ymmärtänyt sanoja siitä, miten ystävät on rikkaus ja elämän suola ja muuta tärkeää. Luulen, että se oli itselle jonkinlainen suojakuori. Jossain vaiheessa hiljattain aloin päästää ja haluta ihmisiä sydämeeni ja nyt siellä asustaa niitä monta. Todella tärkeitä on useita. Eikä ne sieltä koskaan pois lähde.

Ymmärtäminen. Supervoimani. Ymmärrän aina. Ihan aina. Jos en heti ymmärrä, haen sen näkökulman vaikka väkisin. Kaiken käytöksen voi aina selittää edes jollain tavalla. Siksi en ikinä tuomitse ketään. Koska minä ymmärrän.

Z:

Zoo. Eläintarha. En pidä, en käy, älkää menkö.

Å:

Åbo. Turku. Synnyinkaupunkini. Asuin siellä 16-vuotiaaksi asti, ja palasin myöhemmin aikuisiällä asumaan vielä vuodeksi. En kokenut sitä enää millään kodiksi, enkä näe sellaista tilannetta, että muuttaisin sinne enää koskaan takaisin.

Ä:

Äiti. Tietysti äiti. Äiti on tuki, auttaja ja myös ystävä. Äidin kanssa jaetaan ilot ja surut.

Ö:

Öisin. Show a little faith there's magic in the night.. Öissä on taikaa. Sekä niissä pimeissä, että kesäyön valoisissa.




Mutta suurin niistä on rakkaus. Rakkaus, rakkaus vain.

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Kuinka pelko syntyy


Lentämisen lähestyessä olen analysoinut omaa pelkoani, sen alkuperää ja muotoja. Näin voin ymmärtää sitä parhaalla mahdollisella tavalla ja osaan ehkä parhaiten varautua sen ilmenemismuotoihin.

Pelko syntyi 11.9.2001. Olin 17-vuotias. Katsoin äidin kanssa televisiota, kun ruutuun ilmestyi teksti lähestyvästä ylimääräisestä uutislähetyksestä, jonka mukaan lentokone oli törmännyt pilvenpiirtäjään. Mielessäni näin pikkukoneen kolahtavan rakennuksen kylkeen ja kun uutislähetyksessä näytettiinkin matkustajakoneen syöksyvän pilvenpiirtäjän sisään, oli elämäni pitkälti muuttunut.

Jo aiemminkin heikolla ollut perusturvallisuuden katosi sinä päivänä. Yhtäkkiä ymmärsin konkreettisesti, että mitä tahansa voi tapahtua, kenelle tahansa, aivan koska vain. Koska lentokoneetkin voivat törmätä pilvenpiirtäjiin. Tarkoituksella.

Aihe oli minulle samaan aikaan mitä hirvittävin, että mielenkiintoisin. Katsoin kaikki lähetykset tapahtumasta mitä suinkin pystyin. Nauhoitin niitä, katsoin dokumentteja, elin mukana siinä kauhussa ja surussa mitä jatkuvalla syötöllä todistin. Ensimmäisten kuukausien aikana keräsin kaksi isoa, paksua kansiollista lehtileikkeitä tapahtumien kulusta, ja tein niille kannet. Toisen kansion kannessa on siluettikuva äidistä pienen lapsensa kanssa. Äiti on kyykistynyt lapsen tasolle ja pitää häntä kädestä kiinni. Tekstinä kuvassa on isä ei tule enää koskaan kotiin.

Enkä koskaan unohda sitä miltä kuulostaa, kun ihmisruumiita satelee pilvenpiirtäjistä asfaltille. Sitä tunnetta, minkä ajattelin olevan ihmisessä, joka mieluummin hyppää alas kuolemaansa kuin romahtaa tai palaa rakennuksen mukana. Minä tunsin sen tunteen itse.

Puhelimeni taustakuva. Siedätyshoitoa tulevaa varten.

En ollut koskaan ehtinyt lentää. Tuolloin syyskuussa aloin hokea itselleni, että pelkään lentämistä, koska lentokoneet törmäävät pilvenpiirtäjiin. Jälkikäteen olen ajatellut sen olevan enemmän päätös kuin todellinen, itsestään syntynyt pelko. Olin päättänyt pelätä. Olin päättänyt, että minä ainakin kontrolloin elämää sen verran, että ikinä en tule päätymään minkäänlaisen lento-onnettomuuden uhrina otsikoihin.

Tämä keksimäni pelko ei ole koskaan helpottanut elämäni aikana, vaan olen sitä tehokkaasti hokenut itselleni jo puolen elämääni. Olen säännöllisesti kieltäytynyt edes ajattelemasta lentämisen mahdollisuutta, enkä ole pysähtynyt analysoimaan sitä sen enempää. Vasta vuosi-pari sitten tiedostin kyseessä olevan todennäköisesti enemmän päätös pelätä kuin ihan todellinen pelko. Vaikkakin lopputulos taitaa olla silti sama - kyllä kyse on ihan fobiasta näinkin. Mutta ehkä siitä on helpompi päästä eroon, kun sen on itse itselleen kehitellytkin. Voin koittaa samanlaisella päättäväisyydellä sen kumotakin.

Nyt kun olen pysähtynyt analysoimaan mitä pelkään tuossa kaikessa, on se ehkä vähän yllättänyt. Sillä en pelkää sitä, että kone putoaa, se kaapataan tai lennätetään pilvenpiirtäjiä päin. En pelkää mitään onnettomuutta, en pelkää sitä että koneelle tapahtuisi yhtään mitään. Uskon siihen, että se kyllä pysyy ilmassa, tulee turvallisesti alas, eikä mieleeni edes juolahda mikään muu vaihtoehto.

En pelkää edes sitä lentämistä. Kyseessä ei ole lentopelko. Olen paikallistanut pelkoni matkustajakoneeseen, pieniä koneita tai muita lentovälineitä en pelkää. Pelkään sitä isoa konetta, se on se mikä ahdistaa. En voi edes katsoa niitä ahdistumatta. Itse lentämistä odotan aika innolla, sitä että pääsen näkemään maailman ylhäältä käsin. Haluan ikkunan viereen, haluan katsoa siitä alas ja katsoa tätä palloa täysin uudesta perspektiivistä. Siellä voisin kai olla vaikka kuinka kauan.

Pelko varmasti liittyy suurelta osin kontrolliin, tai lähinnä sen puutteeseen. Pelkään lisäksi myös sekä ahtaita, että korkeita paikkoja, ja kaikilla näillä tekijöillä on varmasti sormensa pelissä. Mutta kaikista suurin pelon aihe taitaa olla kuitenkin itse pelko. Että kuinka paljon pelkään, tuleeko paniikki, miten pärjään, miten reagoin. Tilanne on tietysti lisäksi täysin uusi, enkä mitään sellaista ole kai koskaan kokenut ennen. Miltä nousu tuntuu, miltä lasku tuntuu, sattuuko korviin, särkeekö päähän, tuleeko paha olo? Mitään näistä ei voi tietää ennen kuin sen kokee. Voin lukea ja kuulla aiheesta vaikka kuinka paljon, enkä siltikään voi sitä tietää.

Olen kuvitellut jo vuosikausia, että jos joskus menisin (matkustaja)koneeseen ja kun koneen lähtö alkaa lähestyä, saan paniikkikohtauksen. Olen sitä itselleni uskotellut niin paljon, että mielessäni se on täysin totta, mutta en siltikään tiedä onko se sitä oikeasti. Voi olla, että niin käy. Voi olla, että niin ei käy. Vahvasti se mielessä näkyy ja kehossa tuntuu, mutta voi olla, että kaikki käy aivan toisin kuin olen kuvitellut.

Vatsanpohjassa vihloo, kun ajattelen tulevaa. Se vihloo pelosta.

Ja juuri siksi minun se pitääkin tehdä.

maanantai 8. toukokuuta 2017

Minä pystyn


Minäkö ihan tosissani olin vielä jokin aika sitten arkajalka? Joka kieltäytyi kaikesta mikä vähänkin pelotti? Vaikka olisi tahtonutkin tehdä jotain, mutta arkuuden, pelon vuoksi jätti tekemättä? Ihanko totta se olin minä joka ei halunnut tai jaksanut kohdata isoja ja outoja asioita?

Olen aina ollut siinä uskossa, että voimani ovat hyvin rajalliset. Että pystyn vain tiettyyn määrään asioita kerrallaan ja mitä suurempia kyseessä olevat asiat ovat, sitä vähemmän niitä pystyn kerrallaan pyörittämään tehokkaasti. Esimerkiksi koulu oli sellainen, että etukäteen tiesin, etten mihinkään muuhun pysty sen rinnalla. Että se vie ne kuukaudet mitä se vie ja samaan aikaan ei voi tehdä mitään muuta suurta, koska voimat, yleinen energia ja keskittyminen ei vain riitä.

Olen ollut hyvin väärässä.

Mitä enemmän olen tehnyt, sitä enemmän olen huomannut voivani tehdä. Koulun ohella on ollut voimia tehdä vaikka mitä, se ei ole kuluttanut siihen malliin kuin luulin sen kuluttavan. Samaan aikaan on esimerkiksi kirjoitettu ja julkaistu runokirja. On edelleen käyty läpi isän kuolemaa ja siihen liittyviä asioita. On otettu vastaan työtarjous päätoimittajan pestistä uudelle nettilehtijulkaisulle. On hoidettu koulutehtävät hyväksytysti ja pääasiassa oikein hyvin palauttein läpi. On suunniteltu täysin rinnoin tulevaa, jossa odottaa vaikka mitä. On tehty töitäkin enemmän kuin ennen, siinä missä ennen tarvitsin paljon enemmän lepopäiviä ja sitä enemmän, mitä enemmän kaikkea oli elämässä menossa. On käsitelty pään sisällä suuria aiheita, vaikeitakin, on saatu terapia päätökseen. On kehitetty omia kirjoitushaasteita ajalle, kun koulutehtäviä ei ollut tehtävänä. On pidetty myös hauskaa, nähty kavereita, käyty keikalla ja järjestelty tulevia valmistujaispirskeitä. Aivan kohta on myös uutta tatuointia selässä ja edessä häämöttää pian kesän ensimmäinen reissu pohjoiseen.

On lohkaistu energiaa myös mitä ilmeisemmin jo ensi kuussa häämöttävään matkustajakonelentoon. Päätin siis jättää kokonaan välistä pienkonelennon, jonka piti valmistaa tähän isoon koneeseen. Iso kone on se mitä pelkään, en niinkään itse lentämistä. Menen pelkoa päin jatkuvasti. Uskon, että siitä nämä voimat syntyvätkin. Se maailmanvalloitusfiilis. Mitä enemmän pelottaa, sitä enemmän se nimeäni huutaa. Siksi pitää mennä. Ja lentää.

Vaihdoin myös päälajia kuntosalista näin kymmenen vuoden puurtamisen jälkeen pyöräilyyn. Ostin hienon maastopyörän ja tein sillä ensimmäisen lenkkini viime viikolla. Lähes neljäkymmentä kilometriä myöhemmin makasin kotona lattialla sellaisissa jalkakivuissa, etten ole moisia koskaan kokenut. Enkä malttaisi odottaa, että saan sen tehdä uudelleen. Rakkaus on syttynyt.

Eikä vähiten siksi, että tuon lenkin aikana tuli päähäni idea kirjasta, jota aloin heti työstää. Se lähti nopeasti lentoon ja siitä tulee tärkeä kirja. Ja sekin, kuten runokirjani, julkaistaan.

Koska minä päätän niin. Koska se on tarpeeksi hyvä, koska se kelpaa.

Usko omiin kykyihin ja taitoihin on nykyään aika kova. En enää epäile ettenkö voisi tai pystyisi. Sanon kyllä ja uskon, että se kantaa siinä missä elämäkin. Ja mitä sitten jos joskus epäonnistuu? En näe siinäkään mitään pahaa. Välillä voi ja saa mennä pieleen. Joka kerta kun maasta nousee, on oppinut jotain arvokasta.




Nyt istun hotellissa Helsingissä yksinäni, kolmatta kertaa viimeisen puolentoista kuukauden aikana. Ikkunan takaa leijailee lunta. Huomenna on viimeinen koulupäivä. Koulutehtävät jatkuu kuun loppuun asti, mutta siellä se loppu jo tosiaan häämöttää. Ihan pian olen valmis.

Ja kaiken keskellä Helsingistäkin on tullut pieni. Edelleen aivan liian vilkas makuuni, mutta pieneksi se muuttui. Ja kauniiksi. Kun ilta-aurinko paistaa näille Helsingin kaduille ja se hunnuttaa rakennukset oranssin ja punaisen eri sävyihin, minä vihdoin ymmärrän tämänkin kaupungin viehätyksen. Sen taika on valoissa ja varjoissa.

Aivan niin kuin elämänkin.

maanantai 20. maaliskuuta 2017

Vielä hetki ennen kuin se on totta


Lokakuun lopussa siihen yhtäkkiä havahduin. Yhtäkkiä tajusin, että se loputon linkkivirta Facebookissa oli hiljentynyt. Tarkastelin asiaa profiilista ja totta tosiaan, hiljaa oli oltu hetken aikaa. En vielä tehnyt johtopäätöksiä asiasta, ennenkin isä oli välillä viettänyt pidempää hiljaisuutta ja taas palannut ryminällä. Sen verran kuitenkin huolestuin, että laitoin tekstiviestiä.

Heippa isi. Olet ollut hiljainen Facebookissa. Onko kaikki kunnossa? Rakkaudella Heidi

En saanut vastausta, odotin koko päivän. Normaalisti isä kyllä vastasi viesteihini, joskaan en ollut ennen tainnut laittaa viestiä juuri silloin kun hän oli vetäytyneessä vaiheessaan. Laitoin varmuudeksi saman viestin isän vanhaan numeroon myös, odotettuani vastausta ensin useita tunteja ensimmäiseen. Ei vastausta toisestakaan numerosta.

Seuraavana päivänä laitoin uuden viestin.

Isi, pitääkö olla huolissaan? Oletko siellä? Rakkaudella Heidi

Puolen tunnin päästä vielä yhden.

Koitetaan vielä kerran, jos tulisi perille.

Kokeilin soittaa. Emme koskaan soitelleet, siksi en sitä ensimmäisenä tehnyt. Nyt testasin, koska outo tunne oli muuttanut sisuksiin. Puhelin ei hälyttänyt. Sen sijaan sieltä kuului outo viesti, jonka naisääniautomaatti kertoi. Jouduin googlettamaan mitä se tarkoitti, sillä en ollut ennen vastaavaa viestiä kuullut. Ilmeisesti liittymä oli kuitenkin otettu pois käytöstä. 

Soitin kotipuhelinnumeroon. Se ei ollut enää käytössä. Se sama, joka oli minun kotinumeroni, kun olin pieni. Ai niin, jouduit sen sulkemaan kun vastasit puhelinlaskujeni maksamisesta kun olin teini, ja puhelinlaskuni oli niin hirveän suuret, että sinun oli luovuttava jostain jotta sait laskuni maksettua. Anteeksi.

En vieläkään osannut huolestua ihan tolkuttomasti. Välillä hän vaihtoi numeroa. Ilmoitti aina minulle uuden, joskaan en voinut tietää tekikö hän sen välittömästi vai aina jonkun ajan päästä. Ehkä hän oli sulkenut taas liittymänsä ja jossain kohtaa avaisi jälleen uuden ja sitten ilmoittelisi minulle. Vai olitko nyt unohtanut ilmoittaa, unohditko minut?

Tiesin, että hän välillä vetäytyy omiin oloihinsa. Tiesin, että tilanteessa ei välttämättä ole mitään poikkeavaa. Tiesin, että on täysin todennäköistä, että hänellä on kaikki hyvin. Ja mitä minä täältä kaukaa käsin voisin edes tehdä? 

Tunne ei jättänyt kuitenkaan rauhaan. Sitten muistin, että ystäväni on hiljattain muuttanut siihen läheiseen taloon. Pyysin pitämään asuntoa silmällä. Näkyykö valoja, liikkuuko rullaverho alas ja taas ylös. Näkyykö postia, kerääntyykö sitä, tuleeko asunnosta hajua. Näkyykö elämää. Oletko kuollut. 

Seurattiin muutama päivä. Elämää ei näkynyt, joskaan kuolemakaan ei itsestään huutanut. Kuolitko ihan salaa? Noiden päivien aikana itsellä varmistui kuitenkin tunne siitä, että isää ei enää ole. Se tunne tuli voimakkaana ja katkaisi itselleni hokemani ajatuksen, että on 50/50-mahdollisuudet siihen, että hän on edelleen hengissä. Enää en uskonut. Tunsin. Tiesin. Katsoin jo netistä ohjeita, kuinka minun pitää toimia, kun omainen kuolee.

Löysin Facebookin profiilistasi vielä yhden puhelinnumeron. Laitoin viimeisen viestin.

Isi? Löysin tämän numeron fb-profiilistasi. Olet ollut hiljaa jo pitkään, onhan kaikki ok?
Rakkaudella Heidi

Ei vastausta.

Seuraavan päivän illalla soitin läpi paikkakunnan sairaalat. Isää ei niistäkään löytynyt. Siitä tiesin, että seuraavana aamuna on mentävä poliisiasemalle. Olet kai ihan oikeasti kuollut. 

Oli kolmas päivä marraskuuta. Heräsin aamulla välittömästi tiedossa se, mitä pitää tehdä. Vatsa oli aivan sekaisin. En halunnut mennä, mutta pakko oli. Minä löydän sinut isi kyllä. Asemalla kanssani keskusteli aivan erityisen mukava poliisimies, jonka kanssa tuli tilanne käytyä perusteellisesti läpi. Hän otti asian heti hoitoonsa. Sanoi, että puolen päivän jälkeen pitäisi tulla tietoa. Soittavat. 

Lähdin siitä hetken päästä valmentajaa tapaamaan jälleen toiseen kaupunkiin. Poliisin ilmoittamaan kellonaikaan asti saatoin hengittää, sillä tiesin, että asia on hoidossa, eikä mitään mistään kuulu ennen kuin kello on tietyn verran. Tuon lähestyessä alkoi taas ikävästi vatsassa tuntua. Tiesin, että lähestyy hetki, jolloin kuulen uutiset. Eivätkä ne millään voineet olla hyviä. Toivoin toki, mutten kovin vahvasti uskonut. Kohta kuulen, että olet kuollut.

Puhelin soi matkalla. Poliisi. Vatsassani muljahti. Varmistivat vielä osoitteen ja muut tiedot. Eivät olleet vielä käyneet, mutta olivat menossa. Vielä hetki ennen kuin se on totta. Kahteen mennessä saisin tietää. 

Tärisevänä tapasin valmentajaa. Kello oli yksi. Sanoin, että joudun tällä kertaa pitämään puhelimen mukana, sillä odotan poliisin soittoa. Hän ei kysynyt miksi, mutta ymmärsi että puhelin oli pidettävä lähellä. Odotin tietoa kuolemastasi. 

Sain jotenkin pidettyä keskittymisen yllä ja sain treenattua kuten piti. Oltiin jo tunnin loppupuolella, kunnes yhtäkkiä puhelin lattialla soi. En tunnistanut numeroa. Tiesin, että tämä se nyt on. Kohta kuulen. Olet poissa. 

Salin viereisessä isossa tilassa oli menossa lasten liikuntatunti ja salilla oli meteliä normaalia enemmän. Suljin toisen korvani kädelläni ja toiselle korvalle nostin puhelimen. Vastasin. Poliisi esitteli itsensä ja sitten kertoi suurinpiirtein (muistan tästä vain yksittäisiä sanoja), että olivat käyneet asunnolla ja hän on pahoillaan kertoessaan, että isä oli sieltä löytynyt kuolleena. Sanoin, että minä tiesin sen. Tiesin, että sinua ei enää ole. 

Kyykistyin kuntosalin lattialle, seisominen tuntui liian raskaalta. Yritin painaa kuulemaani mieleeni, mutta se ei sinne jäänyt. Hän kertoi kaikenlaista, mutta en muista mitä. En itkenyt, eihän paikkakaan ollut siihen kovin hyvä. Lopulta kysyin, että mitä minun nyt pitää tehdä. Hän sanoi, että laittaa sähköpostilla ohjeita. Ja sanoi, että pitää kertoa muille omaisille. Sanoin, että kerron. Kiitos soitosta. Kiitos että sinut löydettiin, etkä enää makaa siellä yksin. 

En ollut vielä päättänyt sanonko valmentajalle mitään, mutta se tuli automaattisesti ulos kun oli aika jatkaa vielä hetki treeniä. Kerroin, että koitan keskittyä, mutta että sain juuri tietää, että isä on kuollut. Siinä kohtaa sain nieleskellä kyyneleitä, kun sen ensimmäistä kertaa ääneen sanoin. Valmentaja oli hyvin pahoillaan ja hieman järkyttynyt tästä tiedosta. Suoritin seuraavan liikkeen. En tiedä miten se meni. En ole varma katseliko valmentajakaan tuossa vaiheessa suoritukseni puhtautta, vai miettikö isäni kuolemaa. Sinun kuolemaasi, ehkä hänkin mietti sitä miten olet poissa. Liikkeen jälkeen hän kysyi vähän lisää asiasta. En muista mitä vastasin. Mitä kerroin sinusta ja kuolemastasi ja elämästäsi. 

Tunnin jälkeen menin vaihtamaan vaatetta. Istuin hetkeksi alas seinää vasten lattialle ja koitin sisäistää tilannetta. Sinä olit nyt ihan oikeasti poissa. Minun isi ei ole tässä maailmassa enää. Otin puhelimen käteen ja aloin laittaa viestejä heille, jotka tiesivät, että olin aamulla käynyt poliisiasemalla ja tiesivät, että tätä infoa odotan. Isä on kuollut. Vaihdoin vaatteet ja menin autoon. Ystävä soitti heti reaktiona viestiin ja puhuttiin asiasta. 

Sitten piti ilmoittaa veljelle, siskolle, äidille. En ollut etukäteen kertonut mitään asiasta, en tahtonut huolestuttaa mahdollisesti turhaan. Vasta siinä kotimatkalla tilanne laajeni oikeaan mittaansa ja todellisuus alkoi tuntua. Siitä alkoi itku. Ei niinkään omasta surusta, vaan surusta isän puolesta. Olit, elit ja kuolit niin yksin. Itkin häntä, hänen koko elämäänsä ja surullista kuolemaansa, en omaa menetystäni. 

Suren edelleen pääasiassa häntä. Mutta myös asioita, joita ei ollut eikä voi enää tulla.

Miljoonasade on soinut soittolistallani ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun lapsuudenkodissani sitä kuuntelin. Se on vienyt takaisin siihen aikaan, jolloin olin vielä lapsi, isä oli vielä tässä maailmassa ja koti oli yhteinen. Hänkin oli silloin vielä joskus iloinen.

Arvaas isi mitä hassua olen miettinyt? En oikein tiedä mistä se mielikuva on tullut, ehkä tuon Miljoonasateen saattelemana se on mieleeni pesiytynyt suureksi kaipauksen kohteeksi ja tarpeeksi ja minusta se olisi niin kaunista. Niin kovin, pakottavasti ja raastavasti haluaisin tanssia kanssasi. Sekä pienenä lapsena ja aikuisena itsenäni. 

Aikuisena tanssisin kanssasi katsoen sinua melkein samalta tasolta. Laittaisin käteni kätesi alta ja laskisin sen pitämään kiinni selästäsi. Toinen käteni olisi kädessäsi ja musiikki veisi askeleitamme samaan suuntaan. 

Lapsena seisoisin jalkojesi päällä ja katsoisin ylös sinuun. Sinä pitäisit minua pystyssä. Liikuttaisiin jalkojesi liikkeiden tahtiin ja pidettäisiin sormia ristissä toistemme sormissa ja naurettaisiin elämälle. 

Tanssittaisiin surut pois niin, että jäljelle jäisi vain rakkaus. 

Sitä minä niin tahtoisin.



perjantai 17. maaliskuuta 2017

Sattumalta tässä


Kun vuosi vaihtui, tunsin vahvasti että vihdoin on minun vuoteni. Tunne uhkui rinnalta ja sydämeni tirskahteli inspiraatiota. Tiesin, että olen aivan löytymisen reunalla. En ole enää hetkeen joutunut etsimään identiteettiäni, enkä enää juuri hämmästelemään piirteitä itsessäni, että oho, tällainenko nykyään olen? Nykyisin tiedän kuka olen. Koulun alkaminen tammikuussa antoi sille viimeisen silauksen. Ensimmäisen koulureissun aikana yllätin itseni monella tavalla ja sitä kautta löytyivät ne viimeisetkin palaset, joista minut rakennettiin. Siitä hetkestä astui rauha jonnekin syvälle sisimpään ja se on siellä pysynyt tämän asian tiimoilta siitä asti. Se on eräänlaista syvää seesteisyyttä ja varmuutta seistä omilla jaloilla. Että tietää sen, että ne jalat kantaa kyllä. Nyt identiteettini on kokonainen. 

Mutta vaikka kuinka tunsin, että tämä vuosi tuo suuria asioita, en olisi silloin vuoden alussa vielä osannut haaveillakaan siitä, että terapiani loppuu. Siitä syystä, etten tarvitse sitä enää. En olisi uskonut, että tämä tapahtuu näin pian, enkä olisi rehellisesti uskonut, että voisin välttämättä sitä koskaan lopettaa. Toki olen tehnyt valtavasti töitä; ajatustyötä, muuttanut asioita konkreettisesti, oppinut tunnistamaan tiettyjä piirteitä ja tunteita, oppinut yhä enemmän mikä on minulle hyväksi ja mikä huonoksi ja oppinut toimimaan niiden eteen. Olisi hauska sanoa, että olisin jollain lailla parantunut, mutta sitä ei kuitenkaan ole tapahtunut eikä ole ollut tarkoituskaan. Sen sijaan olen oppinut tulemaan toimeen mörköjeni kanssa. Niillä ei ole enää otetta minusta niin kuin ennen. Nyt ollaan kaikki kavereita. Aiemmin ajattelin, että niistä pitää päästä eroon, samalla tietäen että se on hyvin epätodennäköistä ja siten olen ikuisesti terapiassa. Nyt olen ne hyväksynyt rinnalleni kävelemään. Yhdessä me tätä elämää tallustellaan, niin kuin tähänkin asti, nykyään vain hyvissä väleissä. Suhtaudun niihin lempeästi, päätin rakastaa niitä. Ja siksi niillä ei ole enää sellaista valtaa.




Niin kauan kuin olen tiennyt, että sellainen asia kuin terapia on olemassa, olen tiennyt, että minun pitäisi siellä käydä. Se on reilusti yli puolet elämästäni. Haaveilin, kyllä, haaveilin siitä jo teininä ja mielessäni kävin läpi skenaarioita, jossa istuisin vastaanotolla puhumassa terapeutin kanssa. Olin tavattoman kiinnostunut psykologiasta jo silloin ja luin silkasta mielenkiinnosta ja oppimisen halusta vaikka mitä aiheeseen liittyvää kirjallisuutta, sekä katselin aiheesta elokuvia, sarjoja ja dokumentteja. Se kaikki auttoi selventämään myös omaa päätä, kuten että mistä mikäkin asia johtui, mutta koskaan se ei kuitenkaan antanut kunnollisia, konkreettisia eväitä sille miten voisin mörköjäni hallita. Sen teki terapia.

Olen ollut terapiassa noin puolitoista vuotta, pääasiassa kerran viikkoon. Vielä on neljä käyntiä jäljellä, ja sitten se on ohi. Puolessatoista vuodessa on saatu käytyä kolmekymmentäkolme vuotta elämää kaikkine vaiheineen läpi (ja niitä on paljon) ja on saatu kitkettyä aivan valtavat määrät haitallisia toimintatapoja ynnä muita pois, joiden oli aikakin mennä. On laajennettu ymmärrystä niin, etteivät kirjat ja dokumentit sitä olisi koskaan voineet tehdä. 

Uskon, että etenkin omalla kohdallani tärkeimpiä asioita tuloksellisuudelle on ollut vuorovaikutus. Se, että olen ylipäätään oppinut puhumaan asioista ja tärkeimpänä se, että niille kaikille asioille mitä kerron on ollut olemassa peili, josta niitä peilata. Terapeutin reaktion ja kommenttien kautta olen ymmärtänyt sellaisia asioita, joita en ollut koskaan aiemmin tajunnut, vaikka kuinka olin mielestäni asioita käsitellyt päältä ja alta ja aivan jokaisesta sivusta. Lähelle on vain vaikea nähdä. Toinen ihminen voi olla aivan hirvittävän tärkeä, jotta se asia minkä kerrot saa vihdoin syntyä sellaiseksi kuin se oikeasti on. Eikä pysyä sellaisena, millainen käsitys sinulla siitä oli. Tässä on paikoin aivan huikea ero. 

Tämän puolentoista vuoden aikana on itsessäni tapahtunut aivan mieletön muutos. Matkalla on myös avittanut monta muuta tekijää, ja tunnen niin valtavasti kiitollisuutta siitä kaikesta. Siitä, että olen juuri tänne muuttanut aikoinaan, ollut töissä juuri siellä missä olen, tavannut juuri ne ihmiset jotka olen tavannut. Se on kaikki auttanut rakentamaan identiteettiäni ja tekemään siitä ensimmäistä kertaa ehjän. Tekemään minusta näin tietoisen itsestäni. Että voin sanoa, että tunnen itseni, olen tällainen. Hienointa tietysti, että viihdyn tällaisena aivan valtavan kovin. Olen nyt syntynyt sellaiseksi ihmiseksi, jollainen haluankin olla. Toki edelleen on joitain kulmia, joita saisi vähän hioa pois, mutta niin kai on meillä kaikilla. Ei täydellinen tarvitse sentään olla. Ja kyllä ne kulmatkin siitä vielä ajan myötä vähän pyöristyy. Eivätkä ne haavoittavan teräviä ole olleet enää aikoihin.



Kun olen miettinyt tätä muutoksen laajuutta ja siihen vaikuttavia syitä, olen ajautunut miettimään myös sitä, miten olen aiemmin sanonut etten usko sattumiin. Jossain kirjassakin oli niin hienosti sanottu, että sattumiin uskominen on loukkaus elämää kohtaan ja olen ollut täysin samaa mieltä. Olen siis uskonut tarkoituksiin, en sattumiin. Nyt mietin tätä kuitenkin vähän toisin. Nämä kaksi eivät ehkä sittenkään kumoa toisiaan pois.

Miettiessäni tätä hetkeä, tätä pistettä missä nyt olen.. Kaikkea siinä matkalla, viimeisen puolentoista vuoden ajalta ja koko elämää sitä ennen. On aivan uskomatonta millainen matka on kuljettu ja että jos sieltä poistaa yhdenkin vaiheen niin todennäköisesti en olisikaan nyt juuri tässä. Sitä kautta kaikella on ollut tarkoituksensa ja sitä kautta se tietty polku on rakentunut ja johdattanut juuri tähän hetkeen. Mutta mistä se tarkoitus tulee? Tuleeko se ennalta määrättynä, vai tuleeko se sittenkin sattumien tullessa tielle ja niiden kohdalla tehtyjen valintojen seurauksena? Alan kallistua tähän jälkimmäiseen. Ei kaikella ole automaattisesti tarkoitusta, eikä mitään syytä. Joskus asioita vain tapahtuu. Joskus hyville ihmisille tapahtuu hirveitä asioita, eikä se ole osa mitään suurempaa suunnitelmaa, eikä sille tarvitse olla minkäänlaista tarkoitusta. Näin väittäminen taitaisi olla lopulta aika loukkaavaa heitä kohtaan, jotka kärsivät. 

Se, että olen juuri täällä missä olen, että elämässäni on ne ihmiset jotka siinä on, että olen tehnyt asioita joita olen tehnyt, että minulle on tehty asioita joita on tehty, että olen kokenut sen mitä olen kokenut, että olen oppinut juuri ne asiat joita olen oppinut ja joita on opetettu, että olen ollut jossain tietyssä paikassa tiettyyn aikaan ja siten päätynyt nyt tähän pisteeseen missä olen, että olen saanut juuri ne kaikista arvokkaimmat opit elämästä nyt viimeisen puolentoista vuoden aikana.. Se voisi olla kaikki ennalta kirjoitettua, koska se on johtanut tähän hienoon tilanteeseen, jossa nyt olen. Se voisi olla, mutta veikkaampa silti, että se on ollut kaikki pelkästään sattumaa ja niiden sattumien vuoksi tehtyjen (tietoisten ja tiedostamattomien) valintojen seurausta. Ja se tuntuu hyvältä, että saa olla itsestään niin varma, ettei tarvitse antaa tällaisia asioita enää minkään toisen voiman käsiin, jonkin suuremman kokonaisuuden, joka ohjailee ja näyttää suuntaa. Uskon, että nykyinen tilanteeni on sattumusten, omien valintojen ja itse paiskitun työn seurausta. Ei minkään muun. Minä ohjaan suuntaa, minä teen valintoja, minä päätän. Sen pohjilta, mitä elämä eteen heittää. Ja siitä syntyy se maaginen tarkoitus. Ei jostain toisaalta käsin, vaan sattumien ja valintojen kautta. 


Ihanat sattumat. Tämä ihana elämä, jota ei voi käsikirjoittaa, joka alati yllättää ja jota nykyisin niin kovin rakastan. Sen lentoja ja laskuja. Sen tarjoamia opetuksia ja loputtomia mahdollisuuksia. Rakastan sitä ihan kokonaan, sisältä ja ulkoa, sen piikkejä ja pehmoisuutta. Mikään ei tätä vuoristorataa voita. 

Tätä sattumusten summaa, jota elämäksi kutsutaan. 


You have suffered enough
And warred with yourself
It's time that you won



lauantai 18. helmikuuta 2017

Rakastettuni


Minussa asuu kaipaus. Se on ollut läsnä aina, oikeastaan ihan lapsesta lähtien. Se on ollut aikoinaan hyvin epämääräinen ja siten ilmennyt lähinnä levottomuutena. Levottomuus on vienyt asuinpaikasta toiseen, ihmissuhteesta toiseen, työpaikasta toiseen. Samalla kun viime vuosina olen enemmän ja enemmän päässyt jyvälle sen juurisyystä, on levottomuus itsessäni rauhoittunut. Se ei enää aja paikasta tai ihmisestä toiseen.

Tuo minussa asuva kaipaus ei ole silti koskaan kadonnut ja sitä olen koittanut tyydyttää koko elämäni ajan, ymmärtämättä etten siinä voi koskaan onnistua. Välillä on tuntunut, että se uinuu, mutta tilanteen tullen se silti aina pirskahtelee esille, joskus hyvinkin voimallisesti, ja taas tunnistan sen selkeästi kun se suorastaan suurennuslasilla näkökentässäni jälleen näkyy. En ole siltikään sitä osannut juuri hillitä, koska en ole ihan täysin sitä ymmärtänyt. Ihan kokonaan, käsissäni sitä pitänyt ja joka suunnasta tarkastellut. Kunnes nyt vihdoin tällä viikolla.

Tällä viikolla terapiassa oivalsin asiasta ne loputkin palaset. Se tarkoitti sen ymmärtämistä, että se kaipaus ei tule koskaan muuttamaan minusta pois ja se tulee sitä kautta tavallaan pitämään minut rikkinäisenä elämäni loppuun asti. Ei tämä minua niin haitannut, sillä näin olen elänyt jo koko elämäni tähänkin asti, joskin silti olen aina toivonut ilmeisen irrationaalisesti että joku voisi sen minusta korjata. Sitä olen etsinyt ja yrittänyt, että joku joskus jossain voisi viedä sen minusta pois ja ikäänkuin laittaa laastarin sydämelle, siihen kohtaan josta se on rikki. Luulin, että pääsen siitä tunteesta eroon ihmisten kautta. Nyt ymmärsin, että ainoa joka sille jotain voi, on minä itse.

On oikeastaan kaksi vaihtoehtoa, jolla sitä piirrettä voi itse käsitellä. Sen voi hyväksyä, tehdä tavallaan surutyön sen suhteen ja opetella elämään sen kanssa tällaisenaan. Samalla on mahdollista, että se siitä ehkä joskus ajan myötä laantuu. Toinen vaihtoehto on se, että sen voi hyväksyä ja muuttaa asennetta. Minä päätin tehdä tämän jälkimmäisen.

Sen sijaan, että näkisin tämän rikkinäisyyden piirteen huonona juttuna, käännän sen supervoimakseni. Siitä olen ammentanut jo kirjan verran runoja ja uskon vahvasti myös sen, että tuo kirja julkaistaan. Uskon senkin, että se ei jää ainoaksi kirjaksi, jonka julkaisen. Tämän piirteen vuoksi minulla riittää luovuuden kaivossa aivan loputtomasti vettä, josta ammentaa materiaalia. Rikkinäisyyteni ei ole pelkästään se voima, joka taidettani ajaa, se on minun taiteeni. Taidettani ei olisi olemassa ilman sitä. Se, että olen rikki, on minun suurimpia voimavarojani, sen avulla tulen tekemään suuria asioita, sen avulla luon uutta ja näin muutan sen piirteen hyväksi. Vereslihalla oleminen voi täten olla äärimmäisen kaunista.


"Art is the idea that you can extract your soul and put it on a display for the world to see."
- R.T. McCarthy



Minusta kuullaan vielä. Rikkinäisyyteni tulee luomaan suuria ja kauniita asioita. Samaan aikaan tämä piirre kertoo siitä kuka olen, samaan aikaan olen itse sitä suurempi. Minä valjastan sen, ei enää toisinpäin. Se on muusani, luovuuteni lähde ja kaiken kauneuden kaivo. Supervoimani. Rakastettuni.

Stay tuned. 


lauantai 28. tammikuuta 2017

Oman elämänsä supersankari


Tarveteoria. Se on mikä tahansa teoria, mikä kuvaa ihmisen tarpeiden tyydyttämiseen liittävää käyttäytymistä.

Tunnetuin tarveteoria taitaa olla Maslowin teoria (tarvehierarkia), jota itsekin olen silmäillyt aina toisinaan mm. terapiassa, kun on ollut puhe esimerkiksi kehittymisestäni. Hiljattain tutustuin kuitenkin myös Clayton P. Alderferin ERG-teoriaan koulumateriaalin kautta.

Perusajatus näillä teorioilla on se, että jokaisella ihmisellä on tiettyjä tarpeita joita voidaan niputtaa yhden tason alle jonkinlaisessa tärkeysjärjestyksessä alkaen ihan perustarpeista. Alimmalla tasolla luodaan sitä perustaa ja kun se on kunnossa, siirrytään seuraavalle tasolle tyydyttämään seuraavaksi tärkeimpiä tarpeita ja niin edelleen. Tarve pienenee mitä enemmän se tyydyttyy ja näin ihminen pääsee aina korkeammalle tasolle ja voi keskittyä aina uusiin tarpeisiin toisten jo ollessa tyydytetyt. Sama toimii toiseen suuntaan, eli jonkin jo tyydytetyn tarpeen mureneminen alta vaatii palaamaan. Ja kun se on taas kunnossa, voidaan jälleen siirtyä seuraavalle. Kaikki tasot eivät välttämättä mene aina järjestyksessä, mutta suurin piirtein tämä toimii näin. Maslowin teoriassa on viisi tasoa ja itse olen sitä tarkastellut pyramidina, jossa alhaalla on fysiologiset tarpeet ja ylimpänä itsensä toteuttamisen tarpeet. ERG-teoriassa on lähdetty Maslowin teoriasta liikenteeseen, mutta siinä on vain kolme tasoa:

1. toimeentulotarpeet (existence needs): materiaalinen turvallisuus, olemassaolo ja säilyminen
2. liittymistarpeet (relatedness needs): tarve ihmissuhteisiin ja kuuluminen johonkin
3. kasvutarpeet (growth needs): pyrkimys hyödyntää ja kehittää tarpeitaan tuottavalla tavalla

Jos mietin tämän teorian kautta omaa elämääni, niin oikeastaan tuo ensimmäinen taso on aina ollut jollain lailla kunnossa. Ei siksi, että koskaan ei olisi ollut vaikeita aikoja ja ettei vaikka raha-asiat olisi olleet joskus huonolla tolalla, vaan tarkoitan sillä sitä, että itselläni on pitkälti aina ollut hyvin vahva luotto siihen, että asiat kyllä aina järjestyy. Ihan aina. Siksi en ole koskaan onnistunut murehtimaan näitä ihan perusasioita liiaksi. Elämä kantaa. 

Toiseen kohtaan kehitykseni onkin sitten tyssännyt, melkein koko elämän mitalta lukuunottamatta lapsuutta. Tarve ihmissuhteisiin on aina ollut olemassa, mutta en ole osannut tehdä sille mitään enkä ole kuulunut koskaan mihinkään. Olen ollut siitä niin irtaantunut, että olen julistanut vihaavani ihmisiä, olen sanonut että minulle riittää vain yksi, olen ollut todellinen erakko ja olen sulkenut ihmisiltä ovia ihan järjestelmällisesti ja tarkoituksella. Koska en ole muka tarvinnut heitä. Miksi sitten silti aina kaipasin, miksi olin aina kiukkuinen koska tunsin jääväni paitsi, miksi en tiennyt yhtään kuka olin?

Identiteettini ei päässyt koskaan rakentumaan, koska se muuttuu ja kehittyy vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa. Mihin itseään peilaa, jos ei toisiin? Miten voi tietää miten käyttäytyy, miltä mikäkin tuntuu, mihin kaikkeen itsestä on, jos ei mene tuonne ulos ihmisten pariin ja kokeile? Ei tuollaiset asiat ainakaan kovin helposti selviä kotona istumalla. 

Minullahan tämä muuttui radikaalisti siinä vaiheessa, kun Suomeen taas muutettiin. Olen laittanut tämän sen piikkiin, että maailmalla asuminen muutti ihmisenä niin kovin. Nyt mietin, että ehkä tuo ensimmäinen taso tyydyttyi niin paljon selvemmin Suomeen muuton myötä, kun oli laajempi ymmärrys olemassaolosta, selkeä yhteinen kieli ja ylipäätään turvallisempi olo kaiken kaikkiaan. Pitkästä aikaa pääsin myös töihin. Täällä kaupungissa oli aivan selvä oma paikka, kun oli tiedossa jo etukäteen (poikkeuksena aiempiin vuosiin), että tänne jäädään pidemmäksi aikaa. Ehkä se taso rakentui hyvin täydeksi kaiken tämän kautta, ja saatoin siirtyä seuraavalle.

Täällä olen vihdoin antanut ihmissuhteille mahdollisuuden ja koen, että olen saanut ystäviä ihan kahdella kädellä laskettavaksi. En enää ole ollut jääräpäisesti se yhden ihmisen ihminen, se erakko, automaattisesti aina se hiljaisin ja introvertein, joka ei koskaan sano kyllä kun kutsutaan. Nykyisin olen kaikkea muuta. Siinä kaikessa, missä on ollut tällä saralla tarve muuttua, olen muuttunut. Ja nyt minulla on ihmisiä elämässä aivan mielettömät määrät ja monenlaisiin tarpeisiin. Kun terapiassa kerran kysyttiin ystävieni määrää, jouduin ottamaan sormet avuksi ja luettelin ääneen, jotta pysyin laskuissa mukana. Voisi sanoa, että tämä taso on hienosti hanskassa parisuhteen ja ystävyyssuhteiden myötä. Oikeasti tärkeiden ihmissuhteiden, syvien ja merkityksellisten.

Kuulumisen tunnetta on vahvistanut ihmissuhteiden lisäksi jo tämä kaupunki. Pitkälti alusta asti on tuntunut, että tänne kuulun ja se tunne vahvistuu edelleen koko ajan. En uskonut, että mikään menisi koskaan Saksan ohi, mutta tämä kaupunki on sen tehnyt. Rakastan tätä kaupunkia enemmän mitä Saksaa rakastin ja se on paljon se.

Tämän toisen tason tarpeen täyttyminen nostaa taas seuraavalle tasolle. Kolmannelle, korkeimmalle. Sinne, missä pääsee ihan tosissaan itseään kehittämään ja missä pääsee tyydyttämään osaamistaan. Ilmankos löysin oman alani vasta nyt, ilmankos koin olevani valmis kouluun nyt ylipäätään ja ilmankos viihdyn niin voimakkaasti epämukavuusalueella nykyisin, että tuupin sinne itseäni jatkuvasti. 

Kasvu on itseään ruokkivaa. Yksilö saa jatkuvasti ärsykkeitä ympäristöstään. Muuttuva ja haasteellinen ympäristö vaatii yksilöä kehittämään edelleen kykyjään, mikäli hän aikoo integroitua mielekkäästi ja täysin siihen maailmaan, jossa hän elää. Hän voi myös soveltaa hankkimaansa osaamista muissa ympäristöissä. Jos ihminen saa tyydyttää kasvutarpeitaan, hän haluaa tyydyttää niitä lisää; hän etsii tilanteita tai haasteita, joissa voi kasvaa. 
ERG-teoria. Lähde: koulumateriaali

Elän tällä hetkellä juurikin tuollaisessa ympäristössä, mikä on itselleni koko ajan muuttuva ja haasteellinen. Omasta valinnastani. Siksi pääsen jatkuvasti kehittämään itseäni, siksi opin koko ajan uutta ja siksi janoan sitä kaikkea alati lisää. Se tunne mikä siitä seuraa, kun saa toteuttaa itseään ja kun huomaa miten epämukavuusalueella tapahtuu aivan mielettömiä juttuja, on huikea. Ja sitä haluaa koko ajan lisää, kun on vauhtiin päässyt.

Sekä koulu, että terapia kannustaa kokeilemaan kaikenlaista uutta, ja samalla se sama kannustuksen huuto kaikuu sisällänikin, jossa se syntyy puhtaasta halusta kokeilla kaikenlaista. Sanoa kaikenlaiselle kyllä, sanoa pelolle ei. Elämännälkä on suuri. Sillä siltä nyt tuntuukin - elän oikeasti ihan kunnolla ja täysillä, sen sijaan että olisin vain olemassa. 

Siksi minä sanon kyllä, monesti epäröimättä. Siksi sanon kyllä myös päähänpistoille, vaikka ne tuntuisivatkin vähän hassuilta, mutta jos niillä ei ole sen vakavampia seurauksia, miksi ei kokeilisi? En kyllä tiedä ketään toista joka lävistäisi naamansa ihan silkasta kokeilunhalusta päähänpiston seurauksena, mutta nyt tiedän yhden. Ja nyt tiedätte tekin.


Koulu on jatkuvaa itsensä kehittämistä ja uuden oppimista, itsensä haastamista ja sen huomaamista, että en olekaan niin huono joissain asioissa kuin mitä luulin olevani. Osaan oppia niitäkin asioita, mitä en alkuun uskonut. En ole ujo ja vaiti, vaan osaan olla ihmisten kanssa ja osaan olla tarpeen tullen äänessä. Selviän yksin Helsingissä kun tarvitsee, kurvailen taksilla, puhun vieraille, selvitän reittejä, hoidan asioita. Se tunne, mikä tuosta kaikesta tulee, ruokkii taas eteenpäin ja vie vaikka mihin. Se ruokkii halua kokeilla kaikenlaista uutta ihan jatkuvasti.

Tuon tunteen avulla kirjoitin sata runoa kahdeksassa päivässä toiveena saada kirjoitettua ja julkaistua runokirja. Uusien asioiden kokeilu johti myös nenälävistykseen muutamassa päivässä ajatuksen päähän putkahtamisesta. Pian kokeilen retkiluistelua ensimmäistä kertaa ja silloin menen ensimmäistä kertaa ylipäätään luistimilla järven jäälle. Uuden tatuoinnin ottaminen ei taida olla enää uusi juttu kun niitä kymmenen jo entuudestaan on, mutta sellainen aika on myös varattu toukokuulle ja aika suuri taitaa tulla. Sitä varten lähden Ouluun asti. Minua pyydettiin myös joogaan. Olen jäykkä, en taivu ja yleensä joka paikkaan sattuu, kiitos tavoitteeellisen saliharrastuksen. Ensin en liiaksi innostunut tämän kaiken vuoksi, kunnes muistin, että pitää sanoa kyllä ja kokeilla alati uusia asioita. Aloitan siis joogaamisen. Siitä saattaa tulla koomista, mutta on ainakin hauskaa. 

Ja koska tänä vuonna peloille ei sanota ei, minä aion myös lentää. Tulkoon siis kesä ja vesitaso. Kolmisen vuotta olen ajatustyötä tehnyt sen eteen ja nyt on tullut aika vihdoin astua koneeseen. Olkoon se vaikka valmistujaislahja itse itselleni. Sillä lahjahan se on. Että saa pelätä, ja sitten huomata, että ei tarvinnutkaan. Että siitäkin selvisi.

Voittajana. Oman elämänsä supersankarina. 

lauantai 21. tammikuuta 2017

Luovaa rakkautta


Tuntuu hassulta ajatella, että en koskaan aiemmin pitänyt luovaa alaa ollenkaan omana alanani. Se ei johtunut kuitenkaan siitä, että en olisi kokenut olevani luova sillä niin aina olen kokenut, mutta en koskaan ajatellut olevani tarpeeksi luova voidakseni olla sitä ammatikseni. Olen aina pitänyt valtavasti kirjoittamisesta, valokuvaamisesta, ylipäätään luovan ajatustyön tekemisestä, mutta en ole koskaan ajatellut olevani tarpeeksi hyvä kirjoittaja (tai valokuvaaja). Vähänpä tiesin, että luovuutta ja ideointiakin voi harjoitella, kehittää ja antaa niiden itsekseenkin lentää.

Olen oppinut jo nyt koulussa valtavasti tästä kaikesta. Olen löytänyt aivan uudenlaisen kiinnostuksen kirjoittamiseen, osaksi puhtaasti uuden inspiraation kautta, osaksi jo kaiken oppimani vuoksi ja ehkä osaksi myös siksi, että nyt kun opiskelen alaa, on jotenkin sallittua olla vielä keskeneräinen, kun enhän minä koulussa olisi jos osaisin jo kaiken täydellisesti. Nyt voi vain kirjoittaa ilman minkäänlaista täydellisyydentavoittelun taakkaa, sillä on täysin hyväksyttyä olla kesken. Koska en ole vielä valmistunut, eli en ole vielä valmis.

Ja miten omalta kaikki luova toiminta tuntuukaan, miten omalta tuntuu saada kirjoittaa, ideoida ja oppia koko ajan lisää siitä kaikesta! Ennen epäilin, etten osaisi olla kuitenkaan käskystä luova, en osaisi ideoida tuosta noin vain enkä saisi mitään paineen alla ulos. Nyt ensinnäkin tiedän, että onnistun siinä ja samaan aikaan tiedän myös sen, ettei siinä oikeasti edes tarvitse onnistua. Ideointikin ottaa aikansa, ei se tule sormia napsauttamalla. Joskus se tapahtuu kaikki aivan vahingossa ja joskus siitä ei tule mitään. Molemmat on normaaleja tiloja luovassa toiminnassa.

Tämän kaiken keskellä päätin myös kokeilla saanko kasaan runokirjan, jonka kanssa tavoitteenani on vaatimattomasti saada se julkaistua. Normaalisti se olisi tämän kaiken keskellä aivan liiallinen projekti, mutta nyt saan sen suhteen ratsastaa inspiraation aallolla ja tällä kirjoittamisen puhtaalla, jopa vähän naiivilla ilolla, joka tuntuu kannattelevan varsin korkealle. Runoja syntyy puoliksi itsestään. Kirjoitan kotona, reissussa, bussissa, kaikki ajatukset ylös sitä mukaan kun niitä tulee mieleen. Ajatukset saattavat olla hyvin pieniä, mutta itselle merkityksellisiä. Ne saattavat olla ajatuksia, joista olisin joskus ehkä tahtonut kirjoittaa blogiin, mutta joista ei ole riittänyt tarpeeksi sisältöä, ja siten ne ovatkin täydellistä materiaalia runoksi. Tämä on siitä myös erityisen vapauttavaa, että pääsen nyt purkamaan näihin runoihin ne kaikki ajatukset, jotka on kuukausikaupalla tai pidempäänkin mielessä pyörineet, kun olen tarinoita päässäni luonut. Saan koittaa tehdä niistä ajatuksista jotakin kaunista. Osa ajatuksista on todellisia, nykyisiä, menneitä, osa kuvitelmia, mutta teema tuntuu olevan aika pitkälti sama. Rakkaus.

Rakkaus on minusta laaja käsite, sillä siihen liittyy myös se toinen puoli. Ei pelkästään onni ja ruusunpuna, vaan kipu ja sydämen särkyminen, kaikki tunteet ja tapahtumat niiden takana, jokainen syvästi koskenut tuska ja koettu ilo. Rakkaus on vastakohtia siinä missä se on yhteistä, kaunista päämäärää. En osaisi kirjoittaa vain vaaleanpunaista, koska sitä elämä tai rakkauskaan harvoin, jos koskaan, jatkuvasti on. Rakkaus on värien kirjo. Myös harmaa ja musta. Ja siitä kaikesta minä runoissani kerron.



Jokunen päivä (yö) sitten tein aamuyöllä koulutehtävänä vaalimainosta. Kun kello oli puoli neljä, oli oloni jotenkin aivan pakahduttavan hieno. Lähetin silloin Messengerissä tällaisen viestin:


Puoli neljä aamuyöstä ja teen koulutehtävänä vaalimainosta.
Mulla on niin hirveän hyvä fiilis nyt. Jotenkin ihan mieletön,
en tiedä ratkeanko tähän kohta.
Tässä on kaikessa vaan jotain niin hienoa ja oikeaa, 
etten saa siitä edes kunnolla kiinni.
Tätä menoa lennän kohta ilman sitä lentokonettakin! Voi vitsit.
Tämä on varmaan ihan perustason iloisuutta tai onnea,
mutta kun sen peilaa siihen mitä on ollut niin pitkään tai melkein aina,
tuntuu tämä aika ekstaasilta.
Perinteisesti täältä varmaan kohta taas putoaa alas,
mutta just nyt se ei haittaa, koska just nyt on niin hyvä olla, että pakahdun.
Ja se on nyt muistiin tänne kirjoitettu, enkä siksi unohda miten hyvältä tuntui
tehdä vaalimainosta kello puoli neljä aamuyöstä
ja miten hyvältä tuntui olla onnellinen.


Niin, lentokone. Siitä sitten ensi kerralla.