lauantai 18. helmikuuta 2017

Rakastettuni


Minussa asuu kaipaus. Se on ollut läsnä aina, oikeastaan ihan lapsesta lähtien. Se on ollut aikoinaan hyvin epämääräinen ja siten ilmennyt lähinnä levottomuutena. Levottomuus on vienyt asuinpaikasta toiseen, ihmissuhteesta toiseen, työpaikasta toiseen. Samalla kun viime vuosina olen enemmän ja enemmän päässyt jyvälle sen juurisyystä, on levottomuus itsessäni rauhoittunut. Se ei enää aja paikasta tai ihmisestä toiseen.

Tuo minussa asuva kaipaus ei ole silti koskaan kadonnut ja sitä olen koittanut tyydyttää koko elämäni ajan, ymmärtämättä etten siinä voi koskaan onnistua. Välillä on tuntunut, että se uinuu, mutta tilanteen tullen se silti aina pirskahtelee esille, joskus hyvinkin voimallisesti, ja taas tunnistan sen selkeästi kun se suorastaan suurennuslasilla näkökentässäni jälleen näkyy. En ole siltikään sitä osannut juuri hillitä, koska en ole ihan täysin sitä ymmärtänyt. Ihan kokonaan, käsissäni sitä pitänyt ja joka suunnasta tarkastellut. Kunnes nyt vihdoin tällä viikolla.

Tällä viikolla terapiassa oivalsin asiasta ne loputkin palaset. Se tarkoitti sen ymmärtämistä, että se kaipaus ei tule koskaan muuttamaan minusta pois ja se tulee sitä kautta tavallaan pitämään minut rikkinäisenä elämäni loppuun asti. Ei tämä minua niin haitannut, sillä näin olen elänyt jo koko elämäni tähänkin asti, joskin silti olen aina toivonut ilmeisen irrationaalisesti että joku voisi sen minusta korjata. Sitä olen etsinyt ja yrittänyt, että joku joskus jossain voisi viedä sen minusta pois ja ikäänkuin laittaa laastarin sydämelle, siihen kohtaan josta se on rikki. Luulin, että pääsen siitä tunteesta eroon ihmisten kautta. Nyt ymmärsin, että ainoa joka sille jotain voi, on minä itse.

On oikeastaan kaksi vaihtoehtoa, jolla sitä piirrettä voi itse käsitellä. Sen voi hyväksyä, tehdä tavallaan surutyön sen suhteen ja opetella elämään sen kanssa tällaisenaan. Samalla on mahdollista, että se siitä ehkä joskus ajan myötä laantuu. Toinen vaihtoehto on se, että sen voi hyväksyä ja muuttaa asennetta. Minä päätin tehdä tämän jälkimmäisen.

Sen sijaan, että näkisin tämän rikkinäisyyden piirteen huonona juttuna, käännän sen supervoimakseni. Siitä olen ammentanut jo kirjan verran runoja ja uskon vahvasti myös sen, että tuo kirja julkaistaan. Uskon senkin, että se ei jää ainoaksi kirjaksi, jonka julkaisen. Tämän piirteen vuoksi minulla riittää luovuuden kaivossa aivan loputtomasti vettä, josta ammentaa materiaalia. Rikkinäisyyteni ei ole pelkästään se voima, joka taidettani ajaa, se on minun taiteeni. Taidettani ei olisi olemassa ilman sitä. Se, että olen rikki, on minun suurimpia voimavarojani, sen avulla tulen tekemään suuria asioita, sen avulla luon uutta ja näin muutan sen piirteen hyväksi. Vereslihalla oleminen voi täten olla äärimmäisen kaunista.


"Art is the idea that you can extract your soul and put it on a display for the world to see."
- R.T. McCarthy



Minusta kuullaan vielä. Rikkinäisyyteni tulee luomaan suuria ja kauniita asioita. Samaan aikaan tämä piirre kertoo siitä kuka olen, samaan aikaan olen itse sitä suurempi. Minä valjastan sen, ei enää toisinpäin. Se on muusani, luovuuteni lähde ja kaiken kauneuden kaivo. Supervoimani. Rakastettuni.

Stay tuned. 


lauantai 28. tammikuuta 2017

Oman elämänsä supersankari


Tarveteoria. Se on mikä tahansa teoria, mikä kuvaa ihmisen tarpeiden tyydyttämiseen liittävää käyttäytymistä.

Tunnetuin tarveteoria taitaa olla Maslowin teoria (tarvehierarkia), jota itsekin olen silmäillyt aina toisinaan mm. terapiassa, kun on ollut puhe esimerkiksi kehittymisestäni. Hiljattain tutustuin kuitenkin myös Clayton P. Alderferin ERG-teoriaan koulumateriaalin kautta.

Perusajatus näillä teorioilla on se, että jokaisella ihmisellä on tiettyjä tarpeita joita voidaan niputtaa yhden tason alle jonkinlaisessa tärkeysjärjestyksessä alkaen ihan perustarpeista. Alimmalla tasolla luodaan sitä perustaa ja kun se on kunnossa, siirrytään seuraavalle tasolle tyydyttämään seuraavaksi tärkeimpiä tarpeita ja niin edelleen. Tarve pienenee mitä enemmän se tyydyttyy ja näin ihminen pääsee aina korkeammalle tasolle ja voi keskittyä aina uusiin tarpeisiin toisten jo ollessa tyydytetyt. Sama toimii toiseen suuntaan, eli jonkin jo tyydytetyn tarpeen mureneminen alta vaatii palaamaan. Ja kun se on taas kunnossa, voidaan jälleen siirtyä seuraavalle. Kaikki tasot eivät välttämättä mene aina järjestyksessä, mutta suurin piirtein tämä toimii näin. Maslowin teoriassa on viisi tasoa ja itse olen sitä tarkastellut pyramidina, jossa alhaalla on fysiologiset tarpeet ja ylimpänä itsensä toteuttamisen tarpeet. ERG-teoriassa on lähdetty Maslowin teoriasta liikenteeseen, mutta siinä on vain kolme tasoa:

1. toimeentulotarpeet (existence needs): materiaalinen turvallisuus, olemassaolo ja säilyminen
2. liittymistarpeet (relatedness needs): tarve ihmissuhteisiin ja kuuluminen johonkin
3. kasvutarpeet (growth needs): pyrkimys hyödyntää ja kehittää tarpeitaan tuottavalla tavalla

Jos mietin tämän teorian kautta omaa elämääni, niin oikeastaan tuo ensimmäinen taso on aina ollut jollain lailla kunnossa. Ei siksi, että koskaan ei olisi ollut vaikeita aikoja ja ettei vaikka raha-asiat olisi olleet joskus huonolla tolalla, vaan tarkoitan sillä sitä, että itselläni on pitkälti aina ollut hyvin vahva luotto siihen, että asiat kyllä aina järjestyy. Ihan aina. Siksi en ole koskaan onnistunut murehtimaan näitä ihan perusasioita liiaksi. Elämä kantaa. 

Toiseen kohtaan kehitykseni onkin sitten tyssännyt, melkein koko elämän mitalta lukuunottamatta lapsuutta. Tarve ihmissuhteisiin on aina ollut olemassa, mutta en ole osannut tehdä sille mitään enkä ole kuulunut koskaan mihinkään. Olen ollut siitä niin irtaantunut, että olen julistanut vihaavani ihmisiä, olen sanonut että minulle riittää vain yksi, olen ollut todellinen erakko ja olen sulkenut ihmisiltä ovia ihan järjestelmällisesti ja tarkoituksella. Koska en ole muka tarvinnut heitä. Miksi sitten silti aina kaipasin, miksi olin aina kiukkuinen koska tunsin jääväni paitsi, miksi en tiennyt yhtään kuka olin?

Identiteettini ei päässyt koskaan rakentumaan, koska se muuttuu ja kehittyy vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa. Mihin itseään peilaa, jos ei toisiin? Miten voi tietää miten käyttäytyy, miltä mikäkin tuntuu, mihin kaikkeen itsestä on, jos ei mene tuonne ulos ihmisten pariin ja kokeile? Ei tuollaiset asiat ainakaan kovin helposti selviä kotona istumalla. 

Minullahan tämä muuttui radikaalisti siinä vaiheessa, kun Suomeen taas muutettiin. Olen laittanut tämän sen piikkiin, että maailmalla asuminen muutti ihmisenä niin kovin. Nyt mietin, että ehkä tuo ensimmäinen taso tyydyttyi niin paljon selvemmin Suomeen muuton myötä, kun oli laajempi ymmärrys olemassaolosta, selkeä yhteinen kieli ja ylipäätään turvallisempi olo kaiken kaikkiaan. Pitkästä aikaa pääsin myös töihin. Täällä kaupungissa oli aivan selvä oma paikka, kun oli tiedossa jo etukäteen (poikkeuksena aiempiin vuosiin), että tänne jäädään pidemmäksi aikaa. Ehkä se taso rakentui hyvin täydeksi kaiken tämän kautta, ja saatoin siirtyä seuraavalle.

Täällä olen vihdoin antanut ihmissuhteille mahdollisuuden ja koen, että olen saanut ystäviä ihan kahdella kädellä laskettavaksi. En enää ole ollut jääräpäisesti se yhden ihmisen ihminen, se erakko, automaattisesti aina se hiljaisin ja introvertein, joka ei koskaan sano kyllä kun kutsutaan. Nykyisin olen kaikkea muuta. Siinä kaikessa, missä on ollut tällä saralla tarve muuttua, olen muuttunut. Ja nyt minulla on ihmisiä elämässä aivan mielettömät määrät ja monenlaisiin tarpeisiin. Kun terapiassa kerran kysyttiin ystävieni määrää, jouduin ottamaan sormet avuksi ja luettelin ääneen, jotta pysyin laskuissa mukana. Voisi sanoa, että tämä taso on hienosti hanskassa parisuhteen ja ystävyyssuhteiden myötä. Oikeasti tärkeiden ihmissuhteiden, syvien ja merkityksellisten.

Kuulumisen tunnetta on vahvistanut ihmissuhteiden lisäksi jo tämä kaupunki. Pitkälti alusta asti on tuntunut, että tänne kuulun ja se tunne vahvistuu edelleen koko ajan. En uskonut, että mikään menisi koskaan Saksan ohi, mutta tämä kaupunki on sen tehnyt. Rakastan tätä kaupunkia enemmän mitä Saksaa rakastin ja se on paljon se.

Tämän toisen tason tarpeen täyttyminen nostaa taas seuraavalle tasolle. Kolmannelle, korkeimmalle. Sinne, missä pääsee ihan tosissaan itseään kehittämään ja missä pääsee tyydyttämään osaamistaan. Ilmankos löysin oman alani vasta nyt, ilmankos koin olevani valmis kouluun nyt ylipäätään ja ilmankos viihdyn niin voimakkaasti epämukavuusalueella nykyisin, että tuupin sinne itseäni jatkuvasti. 

Kasvu on itseään ruokkivaa. Yksilö saa jatkuvasti ärsykkeitä ympäristöstään. Muuttuva ja haasteellinen ympäristö vaatii yksilöä kehittämään edelleen kykyjään, mikäli hän aikoo integroitua mielekkäästi ja täysin siihen maailmaan, jossa hän elää. Hän voi myös soveltaa hankkimaansa osaamista muissa ympäristöissä. Jos ihminen saa tyydyttää kasvutarpeitaan, hän haluaa tyydyttää niitä lisää; hän etsii tilanteita tai haasteita, joissa voi kasvaa. 
ERG-teoria. Lähde: koulumateriaali

Elän tällä hetkellä juurikin tuollaisessa ympäristössä, mikä on itselleni koko ajan muuttuva ja haasteellinen. Omasta valinnastani. Siksi pääsen jatkuvasti kehittämään itseäni, siksi opin koko ajan uutta ja siksi janoan sitä kaikkea alati lisää. Se tunne mikä siitä seuraa, kun saa toteuttaa itseään ja kun huomaa miten epämukavuusalueella tapahtuu aivan mielettömiä juttuja, on huikea. Ja sitä haluaa koko ajan lisää, kun on vauhtiin päässyt.

Sekä koulu, että terapia kannustaa kokeilemaan kaikenlaista uutta, ja samalla se sama kannustuksen huuto kaikuu sisällänikin, jossa se syntyy puhtaasta halusta kokeilla kaikenlaista. Sanoa kaikenlaiselle kyllä, sanoa pelolle ei. Elämännälkä on suuri. Sillä siltä nyt tuntuukin - elän oikeasti ihan kunnolla ja täysillä, sen sijaan että olisin vain olemassa. 

Siksi minä sanon kyllä, monesti epäröimättä. Siksi sanon kyllä myös päähänpistoille, vaikka ne tuntuisivatkin vähän hassuilta, mutta jos niillä ei ole sen vakavampia seurauksia, miksi ei kokeilisi? En kyllä tiedä ketään toista joka lävistäisi naamansa ihan silkasta kokeilunhalusta päähänpiston seurauksena, mutta nyt tiedän yhden. Ja nyt tiedätte tekin.


Koulu on jatkuvaa itsensä kehittämistä ja uuden oppimista, itsensä haastamista ja sen huomaamista, että en olekaan niin huono joissain asioissa kuin mitä luulin olevani. Osaan oppia niitäkin asioita, mitä en alkuun uskonut. En ole ujo ja vaiti, vaan osaan olla ihmisten kanssa ja osaan olla tarpeen tullen äänessä. Selviän yksin Helsingissä kun tarvitsee, kurvailen taksilla, puhun vieraille, selvitän reittejä, hoidan asioita. Se tunne, mikä tuosta kaikesta tulee, ruokkii taas eteenpäin ja vie vaikka mihin. Se ruokkii halua kokeilla kaikenlaista uutta ihan jatkuvasti.

Tuon tunteen avulla kirjoitin sata runoa kahdeksassa päivässä toiveena saada kirjoitettua ja julkaistua runokirja. Uusien asioiden kokeilu johti myös nenälävistykseen muutamassa päivässä ajatuksen päähän putkahtamisesta. Pian kokeilen retkiluistelua ensimmäistä kertaa ja silloin menen ensimmäistä kertaa ylipäätään luistimilla järven jäälle. Uuden tatuoinnin ottaminen ei taida olla enää uusi juttu kun niitä kymmenen jo entuudestaan on, mutta sellainen aika on myös varattu toukokuulle ja aika suuri taitaa tulla. Sitä varten lähden Ouluun asti. Minua pyydettiin myös joogaan. Olen jäykkä, en taivu ja yleensä joka paikkaan sattuu, kiitos tavoitteeellisen saliharrastuksen. Ensin en liiaksi innostunut tämän kaiken vuoksi, kunnes muistin, että pitää sanoa kyllä ja kokeilla alati uusia asioita. Aloitan siis joogaamisen. Siitä saattaa tulla koomista, mutta on ainakin hauskaa. 

Ja koska tänä vuonna peloille ei sanota ei, minä aion myös lentää. Tulkoon siis kesä ja vesitaso. Kolmisen vuotta olen ajatustyötä tehnyt sen eteen ja nyt on tullut aika vihdoin astua koneeseen. Olkoon se vaikka valmistujaislahja itse itselleni. Sillä lahjahan se on. Että saa pelätä, ja sitten huomata, että ei tarvinnutkaan. Että siitäkin selvisi.

Voittajana. Oman elämänsä supersankarina. 

lauantai 21. tammikuuta 2017

Luovaa rakkautta


Tuntuu hassulta ajatella, että en koskaan aiemmin pitänyt luovaa alaa ollenkaan omana alanani. Se ei johtunut kuitenkaan siitä, että en olisi kokenut olevani luova sillä niin aina olen kokenut, mutta en koskaan ajatellut olevani tarpeeksi luova voidakseni olla sitä ammatikseni. Olen aina pitänyt valtavasti kirjoittamisesta, valokuvaamisesta, ylipäätään luovan ajatustyön tekemisestä, mutta en ole koskaan ajatellut olevani tarpeeksi hyvä kirjoittaja (tai valokuvaaja). Vähänpä tiesin, että luovuutta ja ideointiakin voi harjoitella, kehittää ja antaa niiden itsekseenkin lentää.

Olen oppinut jo nyt koulussa valtavasti tästä kaikesta. Olen löytänyt aivan uudenlaisen kiinnostuksen kirjoittamiseen, osaksi puhtaasti uuden inspiraation kautta, osaksi jo kaiken oppimani vuoksi ja ehkä osaksi myös siksi, että nyt kun opiskelen alaa, on jotenkin sallittua olla vielä keskeneräinen, kun enhän minä koulussa olisi jos osaisin jo kaiken täydellisesti. Nyt voi vain kirjoittaa ilman minkäänlaista täydellisyydentavoittelun taakkaa, sillä on täysin hyväksyttyä olla kesken. Koska en ole vielä valmistunut, eli en ole vielä valmis.

Ja miten omalta kaikki luova toiminta tuntuukaan, miten omalta tuntuu saada kirjoittaa, ideoida ja oppia koko ajan lisää siitä kaikesta! Ennen epäilin, etten osaisi olla kuitenkaan käskystä luova, en osaisi ideoida tuosta noin vain enkä saisi mitään paineen alla ulos. Nyt ensinnäkin tiedän, että onnistun siinä ja samaan aikaan tiedän myös sen, ettei siinä oikeasti edes tarvitse onnistua. Ideointikin ottaa aikansa, ei se tule sormia napsauttamalla. Joskus se tapahtuu kaikki aivan vahingossa ja joskus siitä ei tule mitään. Molemmat on normaaleja tiloja luovassa toiminnassa.

Tämän kaiken keskellä päätin myös kokeilla saanko kasaan runokirjan, jonka kanssa tavoitteenani on vaatimattomasti saada se julkaistua. Normaalisti se olisi tämän kaiken keskellä aivan liiallinen projekti, mutta nyt saan sen suhteen ratsastaa inspiraation aallolla ja tällä kirjoittamisen puhtaalla, jopa vähän naiivilla ilolla, joka tuntuu kannattelevan varsin korkealle. Runoja syntyy puoliksi itsestään. Kirjoitan kotona, reissussa, bussissa, kaikki ajatukset ylös sitä mukaan kun niitä tulee mieleen. Ajatukset saattavat olla hyvin pieniä, mutta itselle merkityksellisiä. Ne saattavat olla ajatuksia, joista olisin joskus ehkä tahtonut kirjoittaa blogiin, mutta joista ei ole riittänyt tarpeeksi sisältöä, ja siten ne ovatkin täydellistä materiaalia runoksi. Tämä on siitä myös erityisen vapauttavaa, että pääsen nyt purkamaan näihin runoihin ne kaikki ajatukset, jotka on kuukausikaupalla tai pidempäänkin mielessä pyörineet, kun olen tarinoita päässäni luonut. Saan koittaa tehdä niistä ajatuksista jotakin kaunista. Osa ajatuksista on todellisia, nykyisiä, menneitä, osa kuvitelmia, mutta teema tuntuu olevan aika pitkälti sama. Rakkaus.

Rakkaus on minusta laaja käsite, sillä siihen liittyy myös se toinen puoli. Ei pelkästään onni ja ruusunpuna, vaan kipu ja sydämen särkyminen, kaikki tunteet ja tapahtumat niiden takana, jokainen syvästi koskenut tuska ja koettu ilo. Rakkaus on vastakohtia siinä missä se on yhteistä, kaunista päämäärää. En osaisi kirjoittaa vain vaaleanpunaista, koska sitä elämä tai rakkauskaan harvoin, jos koskaan, jatkuvasti on. Rakkaus on värien kirjo. Myös harmaa ja musta. Ja siitä kaikesta minä runoissani kerron.



Jokunen päivä (yö) sitten tein aamuyöllä koulutehtävänä vaalimainosta. Kun kello oli puoli neljä, oli oloni jotenkin aivan pakahduttavan hieno. Lähetin silloin Messengerissä tällaisen viestin:


Puoli neljä aamuyöstä ja teen koulutehtävänä vaalimainosta.
Mulla on niin hirveän hyvä fiilis nyt. Jotenkin ihan mieletön,
en tiedä ratkeanko tähän kohta.
Tässä on kaikessa vaan jotain niin hienoa ja oikeaa, 
etten saa siitä edes kunnolla kiinni.
Tätä menoa lennän kohta ilman sitä lentokonettakin! Voi vitsit.
Tämä on varmaan ihan perustason iloisuutta tai onnea,
mutta kun sen peilaa siihen mitä on ollut niin pitkään tai melkein aina,
tuntuu tämä aika ekstaasilta.
Perinteisesti täältä varmaan kohta taas putoaa alas,
mutta just nyt se ei haittaa, koska just nyt on niin hyvä olla, että pakahdun.
Ja se on nyt muistiin tänne kirjoitettu, enkä siksi unohda miten hyvältä tuntui
tehdä vaalimainosta kello puoli neljä aamuyöstä
ja miten hyvältä tuntui olla onnellinen.


Niin, lentokone. Siitä sitten ensi kerralla.

lauantai 31. joulukuuta 2016

Säkkikaupalla piikkejä ja pari terälehteä


Mikä vuosi. Kohteliko 2016 jotakuta hyvin?

Pitkin vuotta on tullut maailmalta ilmoituksia yhden sun toisen suuren julkisuuden henkilön menehtymisistä, ihan loppuvuoteen asti. Sen jälkeen kun aloin tätä tekstiä ajatustasolla työstää, on lähtenyt vielä ainakin kolme. Viikossa. Kuoleehan ihmisiä jatkuvasti muutenkin, niitä julkkiksiakin, mutta tämä vuosi on jotenkin aivan erityinen ollut tällä saralla silti. Niin monen lapsuudensankarit on poistuneet, niin monet suuret lahjakkuudet ja niin laajalti rakastetut.

Ja minun Natuseni. Ja minun isäni.

En ole ennen tätä vuotta menettänyt koskaan ketään. Tokikaan Natunen ei ollut ensimmäinen menettämäni lemmikki, mutta siinä se ero taitaa ollakin, kun Natunen ei ollut vain lemmikki. Natunen oli hyvin vahvasti perheenjäsen ja monella tapaa puolet siitä kaikesta, mitä itse olin. Oltiin yhteen kasvaneet ja kun Natunen kuoli, minusta kuoli puolet. Natunen on yhä edelleen minun kaikista suurin menetykseni. Tuo otus oli koko elämäni toisiksi tärkein elävä olento, tärkein heti mieheni jälkeen.

Molemmat menetykset on aiheuttaneet suurta surua. Natusen kuolema maaliskuussa vei syviin vesiin, jonka vuoksi kompuroin pohjakivikossa useamman kuukauden. Jossain takaraivossa tiesin koko ajan, että siitä kyllä selviää, mutta odottaminen oli tuskaisaa, enkä aina ollut varma onko niin väliä sillä selviänkö sittenkään. Pikkuhiljaa kesän myötä alkoi olla niitä hyviäkin päiviä ja suoranaista euforiaa tiettyinä hetkinä. Kun suru väistyi enemmän ja enemmän taka-alalle, pääsin tapaamaan nykyistä minää, johon en vielä ollut tutustunutkaan ennen. Niin paljon oli muuttunut, jotain tärkeää ja olennaista. Näin pilkahduksia siitä ihmisestä, jollainen olin aina halunnutkin olla. Ne kulmat itsessä, jotka hiomista kaipasi, olivat pyöristyneet, pehmenneet. Niiden myötä syntyi uusi ihminen, joka edelleen pikkuhiljaa rakentuu, mutta joka alkaa näkyä koko ajan yhä teräväpiirtoisemmin. Suru oli kasvattanut valtavasti, olin vahvistunut paljon, olin löytämässä itseäni aivan uudelleen ja aivan ensikertaisella tavalla.

Ja minä hymyilin. Koska minä pidin siitä, miltä tuntui, kun aurinko vihdoin paistoi. Minä rakastuin joka hetki aina enemmän tähän kaupunkiin, minä sain voimaa ihmisistä ja itsestäni ja koin sitä kautta kaikenlaista upeaa.

Kesän taittuminen syksyksi oli ehkä elämäni parasta aikaa.

Sitten tuli talvi. Isä kuoli. Taas oli lumi maassa, niin kuin vielä silloinkin oli, kun Natunen menetettiin. En koskaan unohda sitä, miten minulla oli päällä vähän liian pieni musta takki ja punainen kaulahuivi, kun tyhjän kopan kanssa astuttiin klinikalta ulos ja suru oli musertava. Samaan tapaan en koskaan unohda sitä missä olin kun sain soiton poliisilta, joka kertoi isän kuolemasta. Miten kyykistyin lattialle ja koitin saada otetta siitä tiedosta, että isää ei enää ole.

Aavistin isän kuoleman etukäteen, ennen lopullista tietoa. Tiesin sen tapahtuneeksi. Tunsin vahvasti, että yksi elämä läheltäni sammui taas. Tällä kertaa minä olin kuitenkin vahva. Taustalla oli jo yksi valtava menetys, joka opetti hirvittävät määrät asioita elämästä ja kuolemasta, luopumisesta ja surusta. Onnestakin. Nyt minä tiesin ja osasin, suru oli jo tuttu, tiesin miten tämä menee ja miltä se pahimmillaan tuntuu. Ja tiesin, ettei se niin syvälle voi tällä kertaa viedä enää. Koska nyt se tuli niin hyville pohjille. Vahvoille perustuksille.

Suru onkin ollut hyvin erilaista eikä läheskään niin kuohuvaa. Se on ollut hiljaisempaa, harvemmin iskevää ja se on ollut monella tavalla tutkiskelevampaa kuin ylitsevuotavaa. Surua on syntynyt myös eri asioista kuin mitä Natusen kuolemasta aiheutui. Molemmat oli tärkeitä ja rakkaita, molemmat koskee, molemmat isoja menetyksiä. Molemmat myös kaksi eniten huolta aiheuttanutta hahmoa elämässäni, joiden hyvinvointia olen ajatellut paljon, pelännyt ja surrut. Molempien kuolemaan liittyi myös suurta helpotusta, koska molempien elämä oli siinä pisteessä, että se ei ollut elämisen arvoista. Siten molemmat pääsivät pois.

Minun ei enää tarvitse huolehtia Natusen kivuista, lääkkeistä, syövästä, leikkauksista, syömisestä tai syömättömyydestä, kuoleman lähestymisestä ja sen pelkäämisestä. Sitä se oli viimeiset kaksi vuotta. Olin omaishoitaja vuorokauden ympäri. Lääkitsin, huolehdin, pelkäsin, ruokin, vahtasin jokaista liikettä ja elettä, mahdollisia kipuja, koko elämää ja sen jokaista vivahdetta. Kaksi vuotta. Olin jo uupunut, rakkaudesta ja välittämisestä, hoitamisesta ja jatkuvasta tuntosarvet koholla olemisesta. Nyt Natuseen ei enää koske, ei ole enää syöpää eikä lääkityksiä. Nyt Natunen on siitä kaikesta vapaa, ja siten olen minäkin.

Minun ei myöskään tarvitse enää surra isän yksinäisyyttä, jonka tunsin aina välillä korventavana jossain sisuksissani asti. Olen onnellinen siitä, ettei hänen tarvinnut enää elää yhtään joulua, jolloin yksinäisyys oli varmasti suurimmillaan. Joka joulu sitä mietin ja murehdin, joka joulu sen tunsin syvällä sisälläni. Nyt isä on siitä tunteesta vapaa, ja siten olen minäkin.

Tämä vuosi jakautuukin oikeastaan näihin kahteen tapahtumaan, ja niiden väliseen aikaan. Oli Natusen menetys ja suru, oli paljon onnea, hymyä ja naurua, oli isän menetys ja suru. Tämä vuosi oli kaksi isoa osaa ja yksi pienempi. Kaksi surua ja yksi onni. Valtavasti kyyneleitä ja vain kymmenen naurua. Kolmetuhatta kiloa mustaa väriä ja puoli kiloa valkoista. Säkkikaupalla piikkejä ja pari terälehteä.

Voisi helposti kuvitella, että vuosi on ollut elämäni kamalin. On ollut, mutta samalla se on ollut elämäni hienoin. Voiko niin sanoa vuotena, jolloin menetti kaksi niin tärkeää? Minä sanon. Sillä se määrä, mitä olen näistä menetyksistä oppinut, mihin se kaikki on minut vienyt ja johdattanut, miten paljon se on saanut aikaan ääretöntä kiitollisuutta, miten paljon olen kasvanut ja vahvistunut, miten syvästi tunnen rakkautta ja välittämistä ihan kaikkea ja kaikkia kohtaan, miten tämä kaupunki vain vahvistaa asemaansa kotinani ja miten miltei kaikki levottomuus itsessäni on astunut pois kuin se ei olisi koskaan olemassa ollutkaan. Sitä kautta tämä vuosi on ollut aivan huikea. Rakastan oppimista, erityisesti elämästä, ihmisistä, niin hyvässä kuin huonossa. Se on kaikki yhtä arvokasta.

Ja minä niin rakastan rakastaa. Tuntuu, että saan ja voin tehdä sitä nyt paljon vapaammin, kun suurta siivua rakkaudesta ei ole enää suunnattu jatkuvasti sille, jonka pehmeästä turkista olisi niin kovin tahtonut ikuisesti pitää kiinni ja josta silti piti irrottaa.

Olen tänä vuonna heittäytynyt kerta toisensa jälkeen elämän vietäväksi, olen sanonut kyllä niin moneen kertaan että sekoan jo laskuissani, olen itse ehdottanut, järjestänyt ja mennyt. Olen kokenut valtavasti kaikenlaista, olen löytänyt uusia asioita, uusia ihmisiä. Olen ollut useaan otteeseen epämukavuusalueella ja sen vaikutukset huomattuani olen kutsunut sitä lempialueekseni. Kehityksen määrä siellä on loputon ja nautin kaikesta, mitä se minulle suo ja tuo. Olen jatkuvalla tutkimusmatkalla itseeni ja löydän puolia, joista voin aivan aidosti yllättyä kun ne itsessäni kohtaan. Huomaan, että koko ajan lähestyn yhä enemmän sitä ihmistä, jollainen olen aina tahtonut olla, jollainen en koskaan ennen ajatellutkaan voivani olla. Olen samalla myös tutkimusmatkalla niihin ihmisiin, jotka jo elämässäni ovat, ja opin tämän kaiken ohessa myös heistä koko ajan lisää, ja se on loputtomasti kiehtovaa.

Niin, ja taisin keksiä sen oman alanikin. Koulu alkaa ihan kohta.

Ensi vuodelta toivoisin kaikkea tätä hyvää lisää ilman yhtäkään menetystä. Tiedän, että kehitys jatkuu, se on varmaa. Koulun alkamisen ja ammatin saamisen ohella odotan innokkaasti sitä koko kokemusta; millainen se minulle on, miten sen kaiken koen, miten se minua kasvattaa ja muuttaa? En malta odottaa, sillä tiedän sen tekevän paljon. Koko koulu aivan kaikkineen on sitä epämukavuusaluetta, jolle olen taas kerran sanonut kyllä.

Lupaan sanoa ensi vuonnakin kyllä, lupaan edelleen heittäytyä usein ja hakeutua sinne alueelle, jossa ei pääse kaikista helpoimmalla. Lupaan myös, että koitan esimerkilläni inspiroida samaan muitakin. Että muutkin uskaltaisivat päästää irti omasta kuplastaan, että yhä useammin sanottaisiin kyllä, että otettaisiin ojennetusta kädestä kiinni ja halattaisiin. Sillä siitä kaikesta syntyy tunne, että voisi valloittaa vaikka koko maailman. Yhtäkkiä on voimaa ja kykyä tehdä mitä vain!

Ja siksi minä lupaan myös sen, että ainakin yritän uskaltaa lentää. Pääni sisällä jo aina ja jatkuvasti, mutta konkreettisestikin. Tuntuu, että alan olla valmis. Ihan kohta olen tarpeeksi rohkea, ellen jo nyt. En enää suostu siihen, että pelko estää kokemasta yhtään mitään.

Sillä jos 2016 jotain ylitse muiden opetti, niin sen, että elämässä tapahtuu välillä paljon pelottavampiakin asioita kuin mitä lentäminen voi koskaan olla.



Ensi vuosi on hyvä. Parempi. Tunnen sen intona ja inspiraationa ylävatsalla ja rinnan päällä. Näkymättömänä halauksena, joka ei päästä irti. Siinä otteessa on ihmisen hyvä olla. Siinä uskaltaa hymyillä, vaikka kylmä vesi välillä kirpaisisikin.

Katso ylös. Lennän siellä ihan kohta.


lauantai 17. joulukuuta 2016

Sinä olet




Menetinkö sinut, kun kuolit juuri?
Menetinkö sinut kaksikymmentä vuotta sitten, kun meidän piti pois lähteä?
Oliko niin, että et koskaan minun ollutkaan? 

Kuka sinua piti otteessaan?
Mikä oli se voima, vahvempi kaikkea, suurempi kuin rakkaus?
Mikä sinut sai?
Mille hävisin?

Mikä oli niin mustaa, että se hautasi alleen kaiken valoisan?
Mitä sinun mielessäsi asusti? 
Kuka oli se kummitus, se demoni, saatana,
se sarvipäinen otus,
jonka punaiset silmät polttivat katseellaan reikiä sydämiin?

Kuka sinä olit?
Kuka minä olin sinulle?
Mitä minä merkitsin?

Olinko painolasti, taakka, ylimääräinen,
vai olinko rakkaus? 
Olinko huoli, pelko, synkkyys,
vai olinko onnellisuus?
Tuska, musta,
ilo, valkoinen.
Olinko kaikkea, olinko liikaa, 
olinko osan jokaista vai aina sittenkin liian vähän?

*****

Ymmärtäisitkö jos kertoisin, miten vaikeaa elämä joskus on?
Millaista polkua kuljin, kuljen?
Miten paljon olen riittämättömyyttä tuntenut?
Miten aina pelkään, etten kelpaakaan heille, joille eniten maailmassa haluan kelvata? 
Miten niin monesti havahdun huomaamaan, että ei, en vieläkään ole tarpeeksi?
Miten se sattuu joka kerta samalla tavalla kuin sinä sen sanoisit?

Uskoisitko, miten kaikki normaali on minulle työn takana?
Ihmissuhteet, 
onnellisuus,
paikkani maailmassa,
elämä.
Uskoisitko?

Eikö ollutkin sinullakin samanlaista?
Tämänkö siis perin?
Tämänkö sinulta sain mukaani kantaakseni?
Näinkö elät minussa? 




Olitko koskaan minun, edes ohikiitävästi?
Viimeisinä vuosina,
kaksikymmentä vuotta sitten,
kolmekymmentäkaksi vuotta sitten.
Koskaan?

Koska minä olin sinun.

Ja sinä olit minun tuska, musta,
ilo, valkoinen.

Sinä olet. 

maanantai 12. joulukuuta 2016

Pikkupaskiainen


Joskus ala-asteella, ehkä vielä yläasteenkin puolella, meillä täyteltiin koulussa slämäreitä. Itse tein niitä ahkerasti ja ne kiersivät parhaimmillaan koko luokan läpi, ehkä opettajankin ja oman äidin kautta taas omiin kätösiin ihmeteltäväksi. Nyt slämäreistä on puhuttu taas hiljattain enemmän ja itsekin löysin pari vanhaa omaani ja sukelsin menneeseen. Viikonloppuna sain täyttää sellaista ensimmäistä kertaa aikuisena.

Siellä kysyttiin, että mistä sanasta pidän eniten.
Minä vastasin, että jään. 
Se on kaikista kaunein. Se tarkoittaa, ettei toinen lähde.

Siellä kysyttiin myös, mistä sanasta pidän vähiten.
Minä vastasin, että lähden.
Se tarkoittaa aina jonkun loppua, hyvästejä, pistettä tarinalle ja tyhjää oloa.

Monesti sitä, että joku ei ollut tarpeeksi, oli liikaa, ei kelvannut. Joku. Minä.

Kysymykseen siitä, mikä on itsessäni sellainen piirre josta en pidä tai josta tahtoisin eroon, vastasin, että liiallinen innokkuus. Se on asia, joka aina mainitaan joko sanallisesti suoraan tai jotain toista kautta niissä hetkissä, kun ihmissuhteesta ei tullutkaan mitään. Tai sitä, mitä itse halusin siitä tulevan. Kuten ystävyyttä.

Mainitsin myös joko/tai -persoonan, vaikka siitä olenkin suureksi osaksi päässyt eroon. Joskus se silti nostaa edelleen päätänsä, enkä kultaista keskitietä välttämättä osaa. Puolustelen itseäni sillä, että en osaa enkä halua tehdä mitään puolella sydämellä. Kun olen jossain jutussa mukana, olen todella siinä jutussa mukana. Kun minä välitän, minä ihan totisesti välitän. Syvästi ja merkityksellisesti.

Ja se sitten taas näyttäytyy liiallisena innokkuutena. Jo teini-iässä huomasin, että sillä on erittäin helppo työntää ihmisiä elämästä pois. Olemalla mukana kokonaisella sydämellä, eikä vain puolikkaalla. En pelkästään sure tätä itseni puolesta, että olen taas sen kokenut enkä tunnu koskaan oppivan, vaan jo jotenkin käsitteenä se on niin valtavan surullinen. Että pitäisi välittää vähemmän. Kun minusta minussa parasta on se, että aina välitän niin paljon, kaikista niistä, jotka on itselle tärkeiksi tulleet. Minä välitän. Miksi sen pitää olla niin huono ominaisuus?



"En tiedä miksi introverteilla on hiljaisen ja ujon ihmisen maine, 
että he viihtyisivät pääasiassa yksin. 
Oletko koskaan ystävystynyt introvertin kanssa, joka on päättänyt että sinä olet hänen aikansa arvoinen? 
Meistä tulee planeetan takertuvimpia, paljon tarvitsevia pikkupaskiaisia, 
koska maailmassa on lopulta vain muutamia ihmisiä, joita voimme sietää."


Olen jakanut yllä olevan tekstikuvan sosiaalisessa mediassa ainakin kolmesti aikoinaan, ehkä neljästi. Se on aina naurattanut, koska se on totta. Että kun sitä löytää ihmisen jonka kanssa tahtoo oikeasti olla ja viettää aikaa, jonka kanssa kokee jollain lailla syvempää yhteyttä ja tietynlaista merkityksellisyyttä ja tärkeyttä, sitä menee ihan huomaamattaan siihen mukaan niin valtavan innokkaasti. Sydän kämmenillä maaten ja kädet pitkälle eteen ojennettuina jo heti alussa. Silloin innokkuuden osaa vielä pitää aisoissa, piilossa, ettei pelota toista pois, mutta sisällä kuohuu. Ajan myötä se pirskahtelee esille pienissä tai suurissa puuskissa. Lopulta sitä ei pidättele mikään.

Se innokkuus ei koskaan laannu ellei sille suoraan sanota, että nyt riittää. Sitä haluaa niin palavasti olla toisen ystävä, saada ystäväksi ja mitä enemmän toisesta aistii ettei hän ole yhtä suurella sydämellä mukana, sitä palavammin se liekki itsessä palaa. Pitää tehdä enemmän, antaa enemmän, kertoa enemmän, olla enemmän läsnä ja ehdottaa juttuja, ja ehkä sitten se toinenkin haluaisi. Ongelmahan on kuitenkin siinä, että kaikki eivät yksinkertaisesti tahdo ystäväksi, kaikki eivät tahdo olla lähellä, kaikki eivät koe sitä samanlaista tarvetta kuin itse niin voimakkaasti kokee. Silloin viimeistään tulee esille se, että sitä on taas se pikkupaskiainen jota on oppinut itsessä vihaamaan, ja sitä pilaa kaiken lopunkin mahdollisen potentiaalin yhtään mihinkään iskemällä kaikki loput kortit pöytään kerralla, kaiken sen mitä on sisällään pidätellyt ehkä pitkäänkin yrittäessään innokkuutta hillitä. Ja mitä enemmän ja rehellisemmin tunnoistaan kertoo, sitä kauemmaksi toinen siinä vaiheessa menee.

Ja siinä kohtaa tulee se lopullinen loppu, the end. Taas. Tälläkin kertaa. Taaskaan ei vaan osannut.

Joka kerta se tarina päättyy siihen samaan tunteeseen, että on menettänyt jotain tärkeää, sellaista jolle itse antoi kaiken ja oman sydämenkin tarjottimella, mutta sitä ei haluttu ottaa vastaan. Ja sitten sitä jää itse ilman toisen ja sitä omaa sydäntä. Koska mitä sillä omallakaan enää tekee, kun ei sitä taaskaan haluttu. Jää ilman mitään, tyhjin käsin. Rinnassa musta kolo, jossa kaikuna ontosti sykkii se kaikki, mitä eniten toivoi. 

Taas oli jollekin liikaa, ei riittävästi, tai ei muuten vain kelvannut. 

Niin. Tuo kuva nauratti ennen, koska se oli totta.

Nyt se ei naurata, samasta syystä. Koska se on totta. 


tiistai 6. joulukuuta 2016

Kaikki


Olen ollut elämäni aikana kaksissa hautajaisissa. Ensimmäisistä on varhaisimmat muistoni, taisin olla kolme. Isällä oli niissä surua. Ehkä siksi jäivätkin mieleeni, sillä muistan, miten isä itki. Olikohan se ainoa kerta, kun näin hänen itkevän?

En ole täysin varma. Hän taisi itkeä isänpäivänä kerran. Olin koulussa tehnyt hänelle teoksen, jossa oli vihreälle paperille askarreltu musta hevonen, jonka ratsastajan laukussa oli paperirulla, jossa luki onnea onnea saat näin multa, oma rakas isä kulta. 

Viime viikonloppuna olin elämäni toisissa hautajaisissa. Tällä kertaa se oli me lapset, kun itkivät isää. Isän ei enää tarvinnut itkeä mitään, murehtia mistään.


Koko tilaisuuden ajan huomasin vähän väliä tuijottavani arkkua ja ajattelevani melkein pakkomielteisesti, että hän makaa siinä arkussa, ihan lähellä. Että kun ei ole melkein kahteenkymmeneen vuoteen ollut häntä lähellä ja nyt hän makaa siinä. Kuolleena. Tuossa valkoisessa laatikossa. Ajatus oli jotenkin niin kovin absurdi, etten saanut siitä otetta ihan täysin ja silti se piti tiukasti kiinni. Mielessäni näin hänet arkun sisällä. Mietin, miten hän on siellä, miltä näyttää, mitä on päällä, onko kädet ristissä vatsalla vai makaavatko sivuilla, onko tukka kammattu, kummassa suunnassa on pää ja kummassa jalat. Ajatus ei tullut ja mennyt, vaan se kiusasi ja piti otteessaan kaikessa omituisuudessaan. Se tunne oli varsin vaikeaselitteinen ja itselle täysin uusi. Siihen liittyy kaikkineen paljon surua, hukkaan heitettyä elämää, hyvästejä, surrealistisuutta, lopullisuutta. Ja siltikin jonkinlaista toivoa ja rauhaa.


Minua myös kiusaa ajatus siitä, että koska en nähnyt isää niin moniin vuosiin enkä ole nähnyt häntä myöskään kuoleman jälkeen, huomaan välillä miettiväni, että onhan ihan varmasti kuollut? Että onhan se jostain varmasti tarkistettu, että se oli hän joka hänen sängystään löytyi? Välillä mietin, että mitä jos hän vain saapuu joku päivä kotiinsa ja huomaa, että koko asunto on tyhjennetty.

Oliko se varmasti hän, joka siellä arkussa oli?

Toisaalta luotan kyllä sen kaiken oikeellisuuteen. Mutta koska en ole nähnyt asiasta omin silmin todisteita, niin miten voin oikeasti aivan täysin tietää? Ymmärrän sen aivan erityisesti nyt, että miksi kuollut näytetään omaisille. Meidän tapauksessa se ei ollut mahdollista. Olisin katsonut.

Entä jos isä onkin vaikka juuri nyt saapunut kotiinsa? Ei hänellä ole edes puhelinta josta minulle soittaa, koska se on minulla täällä kotona.

Mistä minä voin oikeasti tietää?


Olen miettinyt myös paljon sitä ihmistä, jonka olen menettänyt. Kuka se oli? Isän papereita vuosikausien varrelta läpikäydessä on hänestä maalautunut oikeastaan itselle ihan uudenlainen kuva. Se ihminen, jonka itse tunsin ja muistin tuli niistä kyllä myös esille, mutta aivan yhtälaisesti, ellei sitäkin voimakkaammin, tuli esille ihminen jota en koskaan tuntenut ja jota en koskaan itselleni saanut. Joskus oli olemassa tuo nuori ja komea mies, joka oli valtavan fiksu ja jolla oli mahdollisuudet mihin vain.

Ja sitä kautta minulla olisi ollut mahdollisuudet mihin vain. Kaikkeen siihenkin, mitä ei koskaan ollut ja mitä en koskaan saanut.

Se on se ihminen, jonka menetin. Se, joka juuri kuoli, oli ihminen jonka menetin jo vuosikausia sitten. Nyt menetin sen kaiken, mitä olisi voinut olla. Ja sitä kautta suru on suurempi. Ei pelkästään omasta menetyksestä vaan kaikesta siitäkin, mitä isällä olisi voinut olla. Hänellä olisi voinut olla kaikki.

Minulla olisi voinut olla kaikki.

Meillä kaikilla olisi voinut olla kaikki.

Voi, kunpa saisinkin vain ottaa tuota kuvan nuorta miestä kädestä kiinni, rutistaa ja sanoa, että me pystytään siihen kyllä. Että vaikka tuntuu, että voimat itseä suuremmat hallitsee ja kummitukset menneestä ja omasta mielestä koittaa rikkoa kaiken kauniin, niin yksi voima voi olla aina suurempi. Ja se ihan oikeasti on rakkaus. Kuiskuttaisin korvaan, että kaikki järjestyy. Me voidaan pystyä siihen yhdessä. Meillä voi olla kaikki. Kaikkea ei tarvitse heittää hukkaan. Minä autan. Anna mun olla sulle kaikki.

Miksi en voinut olla kaikki?



Me tiedämme että sä lähdet
vain koska muuta et voi
Ja me toivomme että nyt sulle
pian taas laulu onnesta soi

Ja jollet sä luoksemme tulla 
vois milloinkaan uudestaan 
niin kuitenkin sydämissämme 
sua vain aina muistellaan


Nähdään isi joskus jossain toisessa maailmassa, jossa meidän polut taas kohtaa. Anna mun silloin olla sulle kaikki. Jooko? 

perjantai 4. marraskuuta 2016

Minulle olet aina isi


Viides päivä syyskuuta vuonna kaksituhattayksitoista kirjoitin sinulle kirjeen. Siinä luki muun muassa tällaisia asioita:


En ole nähnyt sinua, isääni, ehkä kolmeentoista vuoteen. Ei varmasti ole mennyt päivääkään, ettenkö olisi edes pienen pientä hetkeä sinua miettinyt. Olin mielestäni isin tyttö. Tykkäsin sinusta aina tosi kovin ja annoin kaiken anteeksi, koska olit minun isi. Koin aina, että meillä oli sellaisia omia juttuja. Muistan, miten monesti ulos lähtiessäni pyysin sinulta muutamaa markkaa, että sain ostettua karkkia ja miten annoit karkkirahaa, eikä siitä koskaan puhuttu muille. Yllätit minut kerran kun ulkoilutin naapuritalon koiraa, vaikka se oli ehdottomasti kiellettyä, eikä siitäkään silti kerrottu kenellekään. Meillä oli tällaisia pieniä keskinäisiä salaisuuksia ja tunsin itseni niin kovin tärkeäksi, koska meillä oli juurikin tällainen erityinen suhde keskenämme. 

Sydämeni pakahtuu edelleen onnesta joka kerta, kun laitat minulle syntymäpäiväonnitteluviestin. Sisimmässäni olen edelleen isin tyttö. Mielessäni palaan aina välillä siihen aikaan, kun meillä oli omia pieniä keskinäisiä salaisuuksia ja sinä olit sille pienelle tytölle maailman tärkein ihminen. Minulle olet aina isi. Rakastin sinua silloin ja rakastan sinua edelleen. 


Tänä vuonna en laita sinulle enää isänpäiväkorttia, enkä loppuvuodesta joulun toivotuksia tai syntymäpäiväonnitteluja. Tänä vuonna sinua ei enää ole.

Olen siitä onnellinen, että kirjoitin tuon kolmisivuisen kirjeen sinulle silloin. Se muutti paljon. Se sai sinut itkemään, pyytämään anteeksi kaikkea mikä oli jo anteeksi annettu, ja se sai meidät sanomaan toisillemme, että rakastetaan. Jokaisen tekstiviestin allekirjoitin Rakkaudella, Heidi. Sinä kirjoitit Rakkaudella isäsi. Halusin sen kirjeen kirjoittaa sinulle ensisijaisesti siksi, että tietäisit, että en kanna mistään kaunaa ja halusin että tiedät, että minun on käynyt elämässä lopulta hyvin. Halusin, että sitten kun aika sinusta jättää, sinä et joudu miettimään sitä, että pilasit kohdallani mitään. Se kirje oli sinulle tärkeä. Luit sen monta kertaa uudelleen. Kun sinulla oli vaikeampaa, luit sen, ja sinun oli helpompi olla.

Puolen elämääni olen tiennyt, että sinun aikasi täällä voi päättyä milloin vain. Aloin tehdä ajatustyötä asiasta jo silloin. Yllätyksenä ei tullut mikään muu kuin se, miten kauan jaksoit. Sillä tämä maailma oli sinulle aina liikaa. Et sinä koskaan täällä viihtynyt. Sinä olit yksinäinen susi, erakko, suojakilpesi raudanlujat. Olit aina vähän surullinen hahmo, sellaiseksi elämä oli sinut luonut. Yksinäiseksi. En tiedä koitko yksinäisyyttä jatkuvasti vai ohimennen. Toivon, ettet hirveän kovasti. Yritin sitä aina lievittää niillä keinoin, mitä pystyin tekemään ja mikä oli ylipäätään mahdollista.


Ja minä ymmärrän. Ymmärrän sen, että joskus tämä maailma voi olla liikaa ja täältä olisi vain päästävä pois jonnekin, missä on hyvä olla. Joskus mieli voi olla niin täynnä haamuja menneisyydestä ja nykyisyyden tuskasta, että todellisuus on vain liikaa. Maailma voi olla liikaa, elämä voi olla liikaa. Itseeni sattuu ajatella, että isäni elämä on ollut suurimmaksi osaksi taistelua, etkä ole löytänyt sellaista paikkaa tai tunnetta, jossa sinun olisi hyvä olla ja voisit levätä ja tuntea itsesi onnelliseksi niin pitkäksi aikaa, että siitä tulisi mukavaa todellisuutta ja valitsisit jäädä siihen. Pystyisit jäämään siihen. Mutta minä ymmärrän, ettei se ole aina mahdollista. Joillain toisilla asioilla voi olla suurempi valta ja jotkin toiset asiat voivat aiheuttaa suurempaa mielihyvää kuin onnellisuus itsessään, jonne ei tunnu pääsevän totaalisesti kunnolla koskaan. Minuun on aina sattunut, kun olen ajatellut miten sinuun sattuu. Olen koittanut miettiä sitä tunnetta, kun maailma on liikaa eikä näe eikä tunne enää mitään muuta kuin halun päästä pois. Ymmärrän, että sellainen elämä ei tunnu niinä hetkinä elämisen arvoiselta. Olen aidosti pahoillani, että sinusta tuntuu siltä. Jos voisin ottaa sen tuskan itselleni, tekisin sen. 


Nyt sinä olet vihdoin vapaa. Olen onnellinen siitä, että saat nyt olla. Olen onnellinen, että se kaikki tuska on nyt poissa, jonka kanssa elit ison osan melkein seitsemästäkymmenestäneljästä vuodesta. Minua surettaa, että kuolit ihan yksin. Sinä kuolit niin kuin suurimmaksi osaksi elit. Sinä surullinen, etäinen hahmo, joka et koskaan osannut oikein näyttää sitä, että rakastat. Kiitos, että kuitenkin kerroit rakkaudestasi minulle monta kertaa. Kiitos, että viimeiset vuodet saatiin käyttää siihen, että saatiin yhteys takaisin ja sain sinulle kertoa kaiken mitä halusin. Sen kaiken, minkä koin tärkeäksi nimenomaan sinulle kuulla. Siksi sydämeni on siltä osin kevyt. Surusta raskas, mutta sanotuista sanoista kevyt. Uskon, että sinunkin on nyt vihdoin kevyt. Uskon, että loppuvuosina molempien mielestä saatiin taas olla sellainen tiimi, mikä oltiin kun olin pieni, edes vähän. Vaikka en sinua koskaan tavannutkaan enää, ei kumpikaan kokenut sitä puutteeksi. Minusta meillä oli sitäkin suurempi yhteys. Ja siksi minä tunsin niin vahvasti muutamia päiviä sitten, että sinä olet nyt poissa. Siinä hetkessä tiesin. Sinä olit vapaa. 

Kiitos, että sain olla se joka huomasi, että olet kuollut. Se, jonka ansiosta sinut löydettiin. Sain olla sillä tavoin mukanasi silloinkin, kun aika sinusta jätti. Haluaisin ajatella, että sinä tiesit, että minä kyllä huomaan. Ehkä se oli tekstiviesti tuonpuoleisesta, Rakkaudella isäsi.

En hautaa sinua maan alle, koska sinä et koskaan paikkaasi löytänyt sen päälläkään. Päästän sinut leijailemaan tuhkahippuina ikuiseen vapauteen.


Lähetit tämän kuvan minulle tekstiviestinä. Se oli yksi monista muista. Pidän tästä kovin. Siinä on onnea. Sinussakin.


Kiitos kaikesta, isi. 


maanantai 31. lokakuuta 2016

Mansikanmakuista


Tämä suurin harppauksin muuttuminen on ollut melkein loputonta. Pysyin pitkälti muuttumattomana kaksikymmentäseitsemän vuotta, ja sitten lähdin Suomesta pois. Nyt muuttumista on kestänyt tähän mennessä sen aika tarkkaan viisi vuotta, eikä se näytä loppuvan silläkään, että sitä pysyy paikoillaan. Uskoakseni tässä punnitaan jatkuvasti niitä kaikkia oppeja, joita maailmalta mukanaan Suomeen toi.

Minä kyllä sanoinkin, että eri ihmisenä sieltä tänne tullaan ja että pikkuhiljaa sitä erilaisten tilanteiden kautta itsestään huomaisi konkreettisesti niitä uusia puolia, jotka toisaalla esiin pääsi ja jotka eivät enää täällä piiloon menneet. Tiesin siis, että eri ihminen olen, mutta se että näin kovin ja että näin kauan niitä muutoksia vielä näkyy ja esiin tulee, on yllättänyt. Niitä tapahtuu edelleen siihen tahtiin, ettei tässä vielä tänäkään hetkenä osaa sanoa millaiseksi sitä lopulta päätyy. Tuntuu, että suurin tai merkittävin murrosvaihe on menossa tällä hetkellä. Siksi suurin ja merkittävin, koska tuntuu, että tämä on se viimeinen pykälä ennen lopullista minuutta. Askeleita on otettu jo niin paljon ja koko ajan se palapeli on tullut valmiimmaksi. Muutamia palasia enää puuttuu. Ne merkittävimmät.

Natusen kuoleman jälkeen on tapahtunut suuri kasvupyrähdys. Se kaikki suru kasvatti ja vahvisti ja osaltaan myös avasi ovia kaikelle uudelle, monenlaiselle, niin ihmisille kuin asioillekin. Sitä oli myös identifioinut itsensä ennen juurikin ihmiseksi, jonka elämän tärkeimpiä otuksia oli tuo kissa. Elettiin yhdessä aika vahvassakin symbioosissa. Ei ollut minua ilman Natusta, eikä Natusta ilman minua. Me oltiin tiimi ja se oli vahvasti osa identiteettiäni. Koko aikuisikäni. Ja sitten yhtäkkiä tiimistä lähti toinen osapuoli pois tästä elämästä, enkä tiennyt yhtään miten elää ilman, kuka olisin. Piti opetella ja etsiä, miettiä ja kokeilla. Kuka minä olen ilman Natusta?

Sen olen saanut nyt melkein jo kokonaan selville. Ehkä vuoden tai kahden päästä taas katselen taaksepäin, että eihän se ollut vielä lähelläkään, mutta se tuntuu siltä nyt. Vuosi tai kaksi sitten tuntui myös vahvasti, että olin jo melkein löytynyt ja melkein valmis, enkä sitten lopulta ollutkaan. Mutta tämäkin vaihe on aina yhtä hyvä, kun kokee että on löytymistä lähellä, oli se sitten todellista tai ei. Joka tapauksessa se antaa tietynlaista turvaa ja rutkasti toivoa. Sen kuitenkin tiedän, että nyt tällä hetkellä tuntuu omassa ihossa ja nykyisenä minänä eläminen paremmalta kuin ennen. Ja uskon, että se tulee paikasta, jossa jo ainakin lähes tietää kuka on.


Vuosi sitten täällä oli tatuointimessut. Paikkana toimi yökerho, jossa oli mm. livemusiikkia ja ihmisiä tietysti siellä sun täällä, tatuoinneilla kilpailemista tuomariston ja yleisön edessä ja jatkuvaa video- ja valokuvausta. Olin siellä tutulla tatuoijalla ottamassa kuvaa olkavarteeni, jonka kanssa voitettiin parikin pystiä. Mutta minun oli siellä epämukava olla. Vaikka olin tuossa kohtaa jo oppinut puhumaan ihmisille, ei se tapahtunut vaivatta. Se oli ehkä pääasiassa kysymyksiin vastaamista, yleensä mahdollisimman lyhyesti. Koin ympäristön todella epämiellyttäväksi, ne ihmiset, sen metelin, paikan ylipäätään. Kerroin tekijälle pari sanaa silloisesta haaveestaamme Uudesta-Seelannista (koska sitä kysyttiin) ja pari sanaa kissasta, sekä tuli puhetta siitä, etten juo ja että olen kaiketi ensimmäistä kertaa yökerhossa. En tuntenut oloani hyväksi missään kohtaa, en vaatteissani, en tukassani, en itsessäni. Lähinnä halusin pois, mutta siellä piti olla, että sai haluamansa kuvan ihoon. Ja hieno kuva siitä tulikin.

Tänä vuonna samat messut, sama paikka, sama meininki, sama tatuoija. Sama minä? Ehei! Ero näiden kahden minun välillä on kuin yö ja päivä. Uskoakseni tuo kaikki lähtee siitä, miten hyväksi oloni itsessäni nykyisin tunnen. Vaikka kaikenlainen jännittäminen olikin vuosi sitten jo poissa, jonkinlainen epävarmuus oli edelleen vahvasti läsnä ja on todennäköisesti ollut vielä pitkään tuon jälkeenkin. Vaan ei ole enää. Koen suurta varmuutta elää tässä minussa, joka nyt olen. Minun ei tarvitse enää punnita jokaista sanaani, ei makustella ja tunnustella kaikkia ajatuksia suussani ja mielessäni ennen niiden ääneen lausumista. Minun oli nyt siellä hyvä olla, ja se näkyi. Uskon, että se hehkuu myös ulospäin. Viihdyn vaatetuksessani, tukassani, ylipäätään itsessäni. Koska tiedän, että tällainen olen. Tiedän, että se mikä näkyy ulospäin on se, kuka olen. Koska tunnen sen sisälläni ja osaan välittää sen ulospäin.

Tällä kertaa ympäristö kelpasi minulle, jopa ne ihostaan koukkuihin lävistetyt ihmiset, joita en oikein tohtinut katsoa. Se liian kovalla soiva musiikki ja erityisen kovin ympärillä ja lähellä parveilevat ihmiset, jotka kävivät keskeneräistä työtä käsivarressani kehumassa, kelpasi nyt. Ja minä höpötin. En punninnut, miettinyt ja makustellut, vaan höpötin. Naureskeltiin tatuoijan kanssa, juteltiin yleisiä kuulumisia ja kyselin kysymyksiä, joiden jälkeen keskusteltiin niistä ja muista aiheista. Kerroin Natusesta ja sain silmäni kosteiksi, eikä se haitannut. Pidettiin yhteisiä taukoja, kilpailtiin ja voitettiin, halattiin. Ennen lähtöä minä halasin häntä. Koska kuvasta tuli niin hieno, ja koska oli ollut niin kivaa.

Niin, ja mitäkö en olisi myöskään tehnyt ikimaailmassa vuosi sitten? Vaihtanut lennosta kuvaideaa. Minähän menin sinne nyt hakemaan kuumailmapalloa, vaan käsivarteeni ilmestyikin kuvan ruusut. Koska miksipäs ei! Yhtään tatuointia ei minulla merkityksettä ole, eikä myöskään tule, ja tunsin vahvasti, että keksin tällekin merkityksen sitten jälkeenpäin. Ja niinhän minä keksinkin kun ruusujen merkityksiä netistä tutkin. Ne on siinä symboloimassa uusia alkuja ja siten sopii tähän käteen ja sen aiempiin kuviin teemallisesti aivan täydellisesti.

On hauskaa huomata näitä eroja tällaisissa konkreettisissa asioissa. En tätäkään olisi tiennyt, jos en olisi kahtena perättäisenä vuonna ollut tässä samassa tilanteessa. Millaisenakohan sitä on tuolla ensi vuonna? Jotenkin tuntuu, että ei nykyisestä minusta kovin kaukana kuitenkaan. Koska tuntuu, että tästä ei valmiiseen ole enää pitkä matka.

Uskon myös, että kohta valmiin puolesta puhuu sekin, etten enää koe tässä olevan mitään niin ihmeellistä. Mielenkiintoista toki verrata kahta niin kovin erilaista itseä toisiinsa, mutta kun nämä sosiaalisuuteen viittaavat uudet piirteet ovat ennen olleet itselleni varsin hämmästyttäviä, tuntuvat ne nyt normaalilta. Nykyinen minä tuntuu normaalilta. Ei toki siinä mielessä normaali, että olisin kuin kaikki tai suurin osa muista ihmisistä, vaan että tästä sosiaalisemmastakin piirteestä on tullut vahvasti osa itseäni ja identiteettiäni ja sitä kautta se tuntuu tässä kohtaa jo normaalilta. Mutta identiteettihän monesti muuttuu tai kehittyy nimenomaan vuorovaikutuksesta toisten ihmisten kanssa. Minulla sitä vuorovaikutusta on ennen ollut niin valtavan vähän, jotta olisin päässyt kasvamaan tältä osin. Voi sitä matkaa, mikä on kuljettu, että tänne on päästy!

Heittäytymisen puolesta olen monesti kirjoittanut ja puhunut, ja on ollut mukava huomata, että olen itse osannut omaa neuvoani toteuttaa. Niitä hedelmiä tässä kerätään. Ja maistuvat muuten varsin makealle. Voiko myös sisäinen rauha maistua makealle? Väittäisin, että voi.

keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Pieni purnukka


Ikkunalaudalla
pieni hentoisen sininen purnukka
jossa lepää se,
joka joskus oli niin tärkeä,
tärkein.

Ennen rinnalla,
vieressä,
jaloissa,
sylissä,
aina kosketuksen päässä.

Nyt purkissa.

Vääryys.
Epäoikeus.
Suru.

Miksi nyt,
miksi näin,
miksi minä,
miksi me, 
miksi Natunen.

Ennen rinnalla,
vuosia ja vuosia,
mukana joka käänteessä,
aina ja koko ajan,
matkalla mukana kaikkialla,
nyt purkissa.

Pyyhin pölyjä.
Natusestakin.